Pyhän kirjan varjo festivaaliblogi

International Documentary Festival Amsterdam (IDFA) 23.-25.11.2008

2008-12-01T11:42:00.009+02:00

SUURIN JA KAUNEIN

Olen varannut kahden päivän matkan Amsterdamiin, missä on käynnistynyt jälleen alamme merkittävin ja suurin festivaali, International Documentary Festival Amsterdam (IDFA). Ensimmäisen IDFA-yön vietän kuitenkin oslolaisessa lentokenttähotellissa. Kaukana Amsterdamin ja IDFA:n rennosta ja samalla kiireisestä tunnelmasta.

Helsinki-Vantaan lentokenttä lumimyrskyn kourissa

Lumimyrsky valtaa Suomen juuri kun koneemme pitäisi lähteä. Seuraa viivästymisiä, peruutuksia, koneen vaihto sekä uuden koneen ”lumen ja jään puhdistusoperaatio”. Lopulta seitsemän tunnin odotuksen jälkeen pääsemme lähtemään. Välilasku on Oslossa ja jatkoyhteydet Amsterdamiin ovat tältä illalta menneet. Niinpä kalsea, suoraan kuin Hohto-elokuvasta oleva lentokenttähotelli on ensimmäisen yön majapaikkani. Hotelli tuntuu ”elävän” jatkolennoilta myöhästyvistä matkustajista, joita riittää ainakin tänä iltana. Hotellin pitkiä käytäviä pitkin kävelee monenlaista orpoa tallaajaa ja yksittäisten matkustajien ohella ainakin pari ryhmää äänekkäitä eestiläisiä ja venäläisiä matkaajia on löytänyt tiensä myös tänne vuonojen maahan.

Harmittelen Amsterdamin peruuntuneita tapaamisia, mutta yritän käyttää odotusajan hyödyksi ja teen ison läjän rästissä olevia työtehtäviä: työtodistuksia, tarjouksia ja sopimusehdotuksia. Seuraavana aamuna matka vie lopulta Amsterdamiin.

Festivaalin tyylikäs pääteatteri Tuschinski

Aloitimme festivaalikierron Pyhän kirjan varjon kanssa täällä vuotta aikaisemmin. Maailman ensi-iltamme oli ylvään Tuschinskin elokuvateatterin pääsalissa. Teatteri on nyt toista kertaa IDFA:n päänäyttämönä. Ensi-ilta viikko oli hektinen: näytöksiä, haastatteluja, keskusteluohjelmia ja kysymys- ja vastaussessioita yleisön kanssa. Osa yleisöstä piti elokuvaamme mokumenttinä eli feikki-dokumenttinä (=niin uskomaton elokuvan tarinankulku on/oli monen katsojan mielestä) ja samalla kun saimme puhua Turkmenistanin ihmisoikeustilanteesta sekä yritysten moraaliongelmista, saimme todistella elokuvamme faktisuutta. Nyt kun vuosi on kulunut on elokuvakin ”todistautunut” dokumenttielokuvaksi ja keskustelujen painopistekin on onneksi siirtynyt enemmän ja enemmän oleellisimpiin asioihin. Mielenkiintoinen vuosi takana kerrassaan.

IDFA:n 2007 ensi-illassa Kevin sekä Farid ja Ruslan Tuhbatullin

Olen tällä erää tapaamassa täällä muutamia kollegoita ja rahoittajia. Puhumassa tulevista suunnitelmista ja mahdollisista yhteistyökuvioista. Amsterdam onkin oiva paikka siihen, koska täällä ovat lähes kaikki alamme ihmiset. Eri festivaalien edustajia tupsahtaa eteen siellä ja täällä. Lukuisat kollegat etsivät rahoitusta ja onneaan rahoitusfoorumissa, elokuvamarketissa sekä yksittäisissä rahoittajatapaamisissa. Ja sitten onneksi on myös elokuvat, niiden tekijät ja yleisö. Täällä kaikille heille annetaan arvo – hieman toisin kun Nordisk Panoramassa. Esitykset pullistelevat väkeä ja monien leffojen teemojen ympärille on kehitetty mielenkiintoisia talk show- ja keskustelutapahtumia. Amsterdam todella rokkaa dokumentin tahdissa marraskuun loppuisin ja kerää vuosittain lähes 150 000 katsojaa elokuvasaleihin! Harva fiktiofestivaalikaan pistää paremmaksi.

IDFA valtaa Amsterdamin marraskuun lopussa

IDFA herättää myös kateutta. Niin kun suuret ja kauniit aina. Monien mielestä se on liian suuri, liian hektinen, liian profiiliton ja liian kaupallinen, joka kaappaa liikaa ensi-iltoja itselleen. Totta ehkä joistakin perspektiiveistä katsoen. Mutta marginaalitaiteelle IDFA:n olemassaolo luo uskottavuutta ja itseluottamusta. Se on myös esimerkki kaikille kaikkialla kuinka suuria massoja voidaan tavoittaa sisältö edellä. Alalle IDFA on kuin lähde autiomaassa. Se luo seksikkyyttä dokumenttielokuvalle ja sitä alamme myös tarvitsee, jottemme näivety ja jotta sanomamme tulee kuulluksi. Suuri yleisö tarvitsee myös tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Sitä joukkoa ei pidä eristää ulos vaikutuspiiristämme työntämällä sitä väen väkisin ”höttöteollisuuden uhriksi”.

Moni dokumenttielokuvafestivaali yrittää myös kilpailla IDFA:n kanssa: vääntää kättä ensi-illoista ja kritisoida sen profiilia. Miksei, kyllähän kaikki ravistelua ja kritiikkiä tarvitsevat kehittyäkseen, ja uudistuksia. Niin myös IDFA. Mutta IDFA:n vahvuus on myös nimenomaan ajan hermolla oleminen. Festivaalijohtaja Ally Derksin johdolla festivaalitiimi uudistuu ja modifoituu kiitettävästi ajan mukana ja näyttää myös suuntaa. Se on yksi menestyksen kulmakivi. Sitä paitsi Amsterdam on loistava paikka tärkeimmälle dokumenttifestivaalillemme. Dokumenttielokuva-väki ei kaipaa palmuja eikä aurinkorantaa festivaalikulissikseen, vaan kiehtovan, älykkään, taiteellisen, historiallisen, omituisen ja haastavan ympäristön. Ja sitä kaikkea Amsterdam on.

IDFAn Docs For Sale-osaston johtaja Laurien ten Houten sekä IDFA-Industryn johtaja ja yksi IDFAn perustajajäsenenistä Adriek van Nieuwenhuyzen

Mutta kiire tässä sirkuksessa toki tulee. Monien pienien festivaalien etu on siinä että asiat voi ottaa rauhallisesti ja keskittyä ajan kanssa tapaamaan muutamia ihmisiä, projekteja ja elokuvia. Täällä ihmiset ja asiat livistävät vauhdilla silmien ohi. Kiire tarttuu ja happi meinaa välillä loppua, varsinkin jos haluaa saada asioita mahdollisimman paljon aikaa. Olo on kuin sulttaanilla haaremissaan. Siellä on mukava käydä, mutta kiva sieltä on myös päästä välillä pois. Maha täyttyy mutta uupumuskin voi ylensyönnissä vatsavaivoineen iskeä.

One World festivaali, Bratislava, Slovakia 14.-16.11.2008

2008-11-24T10:07:00.008+02:00

One World festivaalin kotisivut

SUOLAISTA RUOKAA JA IHMISOIKEUKSIA

Minulla on käsittämätön epäonni slovakialaisen ruoan kanssa, sillä kerta toisensa jälkeen saan eteeni suolaista ruokaa. Tai sitten täkäläinen ruokakulttuuri on hyvin omintakeinen. Ostan hotelliini myös lähdevettä, joka paljastuu kuitenkin kivennäisvedeksi ja slovakialaiseen tapaan hyvin suolaiseksi.

Elämäni suolaisimman pastan jäänteet

Ensimmäinen ruokailuni Bratislavassa on kuitenkin lounas Suomen suurlähetystössä lähettiläs ja rouva Jukka Leinon tarjoamana. Olen lähtenyt aamuyöstä liikkeelle Istanbulista ja kun viimein tupsahdan suurlähettilään residenssiin Münchenin ja Wienin kautta pökkyräisenä, kolkuttelee nälkäkin vatsassa. Keitto on erinomaista ja suolatasoltaan tasapainossa. Lohikin menettelee, mutta sen päällä on suolainen siivu pekonia. Ja minä kun en syö ns. punaista lihaa. Pekoni vaihdetaan annoksestani pois, mutta suolasta käpristynyt pekoni jää kummittelemaan väsyneeseen mieleeni. Siitä lähtien kaikki ruokailut Bratislavassa ovat yhtä alamäkeä.

Suurlähettiläspari Jukka ja Eva Leinon kanssa residenssin parvekkeella Tonavan vierellä

Tutustuin Jukka Leinoon jo New Yorkissa, missä hän toimi Suomen pääkonsulina. Järjestin suomalaisen dokumenttielokuvatapahtuman, Norden Exposuren, New Yorkissa vuonna 2002, jota Suomen New Yorkin pääkonsulaatti oli Jukka Leinon ja kulttuurivastaava Ilkka Kalliomaan johdolla vahvasti tukemassa. Slovakiassa Leino selvästi haluaa elvyttää ja tukea suomalaisen kulttuurin esilletuomista, mikä kuulostaa hienolta ja siksi myös saamme nauttia hänen vieraanvaraisuudestaan. Leino esittelee ruokailun lomassa myös residenssinsä mielenkiintoista historiallista ja maantieteellistä sijaintia: Tonava virtaa residenssin edustalla ja parvekkeelta näkee suoraan niin Itävaltaan kuin Unkariinkin. Kommunistiaikoina useat tsekkoslovakialaiset yrittivät uida residenssin edustalta Tonavan toiselle puolelle länteen, mutta tulivat useimmiten ammutuiksi rantaveteen. Lähistölle on pystytetty muistomerkki, mihin on kaiverrettu Tonavaan ammuttujen nimet. Oivallinen paikka siis ihmisoikeusfestivaalille.

Festivaali yllättää monin tavoin positiivisesti ja se muistuttaakin positiivisessa valossa Liettuan Human Rights-elokuvatapahtumaa. Ohjelmistoon on valittu monia tunnettuja ja hyviä elokuvia, jotka vähintään ”lievästi” sivuavat ihmisoikeusteemaa. Olen ties monennen kerran festivaalilla ”samojen” elokuvien kanssa, kuten A Jihad for Love, Septembers, Up The Yangtze ja Taxi to the Dark Side. Kaiken kaikkiaan esillä on 80 dokumenttielokuvaa. Yleisöä elokuvat myös kiinnostavat ja näytöksissä on paljon väkeä. Festivaalijärjestäjät ennakoivat että viiden päivän festari kerää 20 000 katsojaa, mikä on kerrassaan loistava saavutus.

Festivaali toivottaa tervetulleeksi

Keskustelu yleisön kanssa on myös antoisa. Kokoamme joka festivaalille taustatietopaketin kyseisen maan yhteistoimista Turkmenistanin diktatuurihallinnon kanssa ja saman olemme tehneet nyt myös Slovakian suhteen. Slovakian ulkoministeri on käynnistänyt neuvottelut Turkmenistanin presidentin Gurbanguly Berdymuhammedovin kanssa Turkmenistanin ja Slovakian kauppasuhteiden kehittämiseksi ja yhteistyötä onkin alettu nopeasti viemään eteenpäin. Kyseessä on yleinen trendi joka puolella, myös Euroopassa: mitä erinäisimmät valtiot kyttäävät mahdollisuuksia päästä tekemään yhteistyötä kaasu- ja öljyrikkaan Turkmenistanin kanssa. Ihmisoikeuksista ei liiemmin kysellä. Suunnitelmat uusista kaasuputkista aiheuttavat yhä enemmän hinkua Turkmenistanin presidentin pakeille. Maassa tapahtuneet ”näennäismuutokset” (=ei todellisia muutoksia ihmisoikeus- ja sananvapaustilanteessa) ja uuden presidentin ”kasvojenkohotuskampanja” ovat lisänneet ”turvallisuutta” ja seksikkyyttä toimia yhteystyössä tämän totalitäärisen valtion kanssa.

Esityksen jälkeisessä paneelikeskustelussa

Jotkut ministeriön virkamiehet heristävät kiinnostuneina korviaan elokuvaamme kohtaan, sekä tiedoille Slovakia-Turkmenistan suhteista. Slovakian Amnestyn johtaja aktivoituu informaatiosta. Hänellä on tapaaminen ulkoministerin kanssa parin viikon sisällä ja hän aikoo ottaa asialistalleen Turkmenistanin tilanteen ja kaupankäynnin moninaiset ongelmat diktatuurihallinnon kanssa.

Bratislavan One World ei ole kilpailufestivaali, mutta yleisöpalkinto täälläkin jaetaan. Ilmeisesti yleisö on tykästynyt elokuvaamme, koska se kohoaa äänestyksessä kakkoseksi. Voiton vie Kongoon sijoittuva elokuva, joka valitettavasti jää kiireessä näkemättä. Surullinen tosiasia festivaalivierailuissa (ellei satu olemaan Juryn jäsenenä) on se, että mitä enemmän ohjelmaa itselle ja omalle elokuvalle on järjestetty sitä vähemmän saa mahdollisuuksia nähdä muiden töitä. Se on usein noloa, koska festivaaleilla törmää koko ajan myös uusiin tekijöihin, joiden elokuvan haluaisi nähdä. Eli mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän elokuvia haluaisi nähdä. Luterilaisessa yhteisössä kasvaneen omatunto kolkuttaa ja on kovilla tässä yhtälössä.

Kauniit Slovakian setelit väistyvät vuoden 2009 alussa Euron tieltä

International 1001 Documentary Film Festival, Istanbul 12.-14.11.2008

2008-11-17T10:32:00.022+02:00

Istanbulin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

AHMET AHNE JA TURKIN MEDIASOTA

Astun lentokenttäbussista Taksimin keskusaukiolle. Paahdettujen kastanjoiden tuoksu leijuu ilmassa. Kaikki tuntuu ja tuoksuu tutulta. Aivan kun olisin ollut vain hetki aiemmin täällä. Kuitenkin jo lähes kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kuvasimme Istanbulissa Pyhän kirjan varjo –elokuvaamme. Iranin Teheranin ohella tämä on yksi niistä paikoista, jonne en uskonut päätyväni valmiin elokuvan kanssa, siksi arkaluontoinen elokuva on molempien maiden perspektiivistä katsottuna.

Syvät ja pitkät naapurisuhteet sitovat Turkin ja Turkmenistanin historiat toisiinsa. Turkmenistanin edesmennyt diktaattori Saparmurat Nijazov kirjoitti Ruhnama-kirjan (=sielun kirja), jonka avulla hän hallitsi ja alisti kansaansa. Ahneuksissaan länsimaiset yritykset käännättivät kirjaa omille kielilleen päästäkseen sisälle satumaisiin bisnes-mahdollisuuksiin. Megalomaaninen Nijazov oli otettu käännöstoiveista. Uudet käännökset hivelivät hänen ”taitelijan sieluaan” ja antoivat myös uusia aseita opposition alistamiseen: kaikki yritysten lähettämät Ruhnamaa ylistävät kirjeet julkaistiin eri tiedotusvälineissä ja luettiin mm. uutisissa ja luotiin näin kansalle kuva, että koko maailma seisoo Nijazovin diktatuurihallinnon takana.

Turkkilainen liikemies Ahmet Chalik oli propagandaorkesterin johtaja ja hänestä tuli Nijazovin läheisin liikekumppani ja jopa ministeri Nijazovin hallitukseen. Ahmetin ei tarvinnut pyrkiä Kalifiksi Kalifin paikalle, sillä toimiessaan Nijazovin ja Ruhnaman varjona tuli hänestä lopulta Nijazoviakin vaikutusvaltaisempi. Ahmet ruokki Nijazovin turhamaisuutta ja megalomaniaa ja sai pysyvän paikan diktaattorin sydämessä. Hän aloitti mm. Ruhnama-kirjan käännättämisen eri kielille, antoi Nijazoville syntymäpäivälaksi näköispatsaan Ruhnama-kirjasta ja ehdotti kuukausien nimien muuttamista Nijazovin sukulaisten ja Ruhnaman mukaan. Ahmetin valta ja liiketoimet kasvoivat Turkemenistanissa samaa tahtia kun Nijazovin hulluus. Tekstiili- ja puuvillateollisuudesta Ahmet laajensi rakennusteollisuuteen ja lopulta kaasu- ja öljyteollisuuteen.

Saparmurat Nijazov ja Ahmet Chalik rakennussuunnitelman äärellä

Nyt vallan vaihduttua Turkmenistanissa, ei uusi hallitsija Gurbanbuly Berdymuhammedovkaan ole päässyt Chalikista eroon, vaikka hän on taidokkaasti putsannut ympäriltään Nijazovin lähipiirin. Ahmetin valta on niin merkittävä, että uuden presidentin on siedettävä häntä. Chalik on mm. uudessa Kiinan ja Turkmenistanin kaasuputkihankkeessa kolmantena osapuolena mukana. Valtioiden rinnalla.

Kun aloitimme Chalikin toimien tutkimisen reilut kolme vuotta sitten, turkkilaiset eivät juuri tunteneet häntä. Hän oli yksi Turkin rikkaimmista henkilöistä, mutta osasi samalla vältellä taidokkaasti julkisuutta. Kaikki Turkin poliittiset tahot halusivat Ahmetin taakseen ja tuekseen ja lopulta voiton korjasi nykyisen pääministerin Recep Erdoganin AKP-puolue. Aivan kuten Chalik-Nijazov tarinassa, Chalikista on tullut läheinen ystävä Erdoganille sekä myös Turkin presidentille Abdullah Gülille. 2007 vuoden lopulla Chalik ja Erdogan tekivät ison siirron. Pääministerin tuella Chalik osti Turkin toiseksi suurimman mediakompleksin ATV-Sabahin, joka pitää sisällään TV-kanavan (ATV), radiokanavan (Radio City), viisi sanomalehteä etunenässä yksi Turkin suurimmista sanomalehdistä (Sabah) sekä kymmenen aikakausilehteä. Mediakompleksin kauppahinta oli epäilyttävän alhainen ja huhut kertovat pääministerin junailleen edullisen hinnan kuten myös pankkitakaukset kaupalle. Valtapuolue siis kaappasi ison siivun Turkin mediavallasta ja Chalikista tehtiin myös mediakeisari. Syyskuussa 2008 pääministeri kohahdutti kehottamalla ihmisiä boikotoimaan opposition edustamaa mediaa. Nyt Ahmet tunnetaan Istanbulissa.

Chalikin omistamia sanoma- ja aikakausilehtiä

Mutta ihmiset eivät edelleenkään tiedä Ahmetin toimista Turkmenistanissa. Siellä hän kyseenalaisin keinoin teki rikkautensa ja ostaa nyt niillä rahoilla oman maansa ja koko Keski-Aasiaa valtaa itselleen. Ahmetin tarina on osa Pyhän kirjan varjo -elokuvaamme. Hän on elokuvan ns. ”paha poika” tai ainakin vastavoima demokratiataistelijoille. International 1001 Documentary Film Festival on tehnyt rohkean teon valitessaan elokuvan ja vieläpä festivaalin avajaiselokuvaksi. Mielenkiinnolla odotan yleisön reaktioita. Ahmet Chalik ja pääministeri Erdogan on kutsuttu myös paikalle.

1001-festivaalin avajaisyleisöä

Italian pääministeri Silvio Berlusconi on myös tapaamassa pääministeri Erdogania. Tapaamisen tärkein agenda on energiayhteistyö. Turkmenistanista Turkkiin ja sitä kautta Eurooppaan suunniteltu kaasuputki on epäilemättä asialistalla. Ahmetilla on tietenkin hankkeessa merkittävä rooli. Privaattikeskusteluissa jaetaan taatusti kokemuksia myös median omistuksesta sekä kansan hallitsemisesta ja manipuloinnista. Tässähän mediakeisari Berlusconilla on pitkällinen kokemus ja ilman mediavaltaansa hän ei olisi koskaan noussut pääministeriksi. Mietin ottaakohan Ahmet osaa keskusteluihin – vai onko hän kenties matkoilla Turkmenistanissa tai Kiinassa.

Pyhän kirjan varjo Hürriyetin sivuilla Erdoganin ja Berlusconin kanssa

Opposition oikeistolainen sanomalehti Hürriyet kirjoitti ennakkoon näyttävästi elokuvastamme. Artikkelin toimittaja Ersin Kalkan on ollut rohkea kirjoituksissaan ja valtio onkin haastanut hänet lähes kolmekymmentä kertaa oikeuteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” rikoslain 301 pykälän perusteella. Ersin on selvittänyt oikeusjutut voitokkaasti, mutta niskaan on satanut myös uhkailua ja kiristämistä. Ersin yritettiin ostaa myös Ahmetin omistaman Sabah-sanomalehden toimittajaksi. Palkka olisi ollut huomattavasti nykyistä suurempi. Ersin ei ollut kuitenkaan ostettavissa ja hiljennettävissä. Hän ei halua myydä itseään uudelle mediakeisarille.

Toimittaja Ersin Kalkan ja ohjaaja Arto Halonen 1001-festivaalin avajaisissa

Festivaalia varjostaa suru-uutinen. Merkittävä dokumenttiohjaaja ja dokumenttielokuvajärjestön aktiivijäsen on kuollut yllättäin kaksi päivää aiemmin. Kollegat kantavat ohjaajan kuvaa kaulassaan ja tekevät siten hänelle ja hänen ansiokkaalle työlleen kunniaa. Avajaisjuhlassa on siis mukana niin surua kuin iloakin. Tapahtumasta vastaava Turkin dokumenttielokuvajärjestö luovuttaa Pyhän kirjan varjo -elokuvallemme kunniapalkinnon ”merkittävästä työstä elokuva-alan hyväksi”. Myös loppuaplodit ovat yllätyksekseni raikuvat. Ahmetia ja Erdogania ei näy yleisössä ja heidän tukijoukkonsa pysyvät hiljaisina. Palaute on kannustavaa ja elokuvaa kiitetään sen rohkaisevasta vaikutuksesta. Ahmet Chalikin toimet halutaan levittää myös turkkilaisten tietoisuuteen. Chalikin ATV-kanavalla työskentelevä ohjaaja on häpeissään. Hän pyytää kopiota opposition kansanedustajien katsottavaksi ja lupaa yrittää elokuvaa myös opposition omistaman TV-kanavan levitykseen. Hän kuitenkin pelkää, ettei edes oppositio uskalla esittää elokuvaa kanavallaan, koska Ahmetin lisäksi he saisivat myös pääministerin sekä presidentin vihat niskaansa. Turkissa on pitkä historia pelon ja uhkailun kautta hallitsemisesta, ja vaikutusvaltaisten ihmisten pelotteet toimivat edelleen tehokkaasti. Tämä kuulostaa tutulta myös suomettumisen rämettämässä maassamme. Pieni Suomi hakee suomettumiskohdettaan nöyränä ja pelokkaana. Neuvostoliiton ja Kiinan jälkeen isoveljeksi on noussut Nokia, jonka edessä kontallaan pelokkaina ja hiljaisina makaa koko kansakunta arka pääministeri etunenässä.

1001-festivaalin kunniapalkinto Pyhän kirjan varjo-elokuvalle

Islamilainen liberaalisanomalehti Zaman tekee haastattelun elokuvaamme liittyen. Sabahin ja Hürriyetin lailla myös Zaman on yksi Turkin johtavista sanomalehdistä. Toimittaja tulee avajaisnäytökseen ja on innoissaan näkemästään, suitsuttaen elokuvaa. Juttua ei kuitenkaan koskaan kuulu. Ahmet ei omista Zamania, mutta hän on lehden tärkeä tukija ja rahoittaja. Tätä toimittaja ei selvästi tiedä. Juttu juuttuu toimitukseen. Ahmetin ja Erdoganin mediakontrolli ja -valta toimii hämmentävän hyvin.

Sheffieldin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali 07.-10.11.2008

2008-11-13T10:59:00.009+02:00

Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

SHEFFIELD - TERÄSTEOLLISUUDEN KULTTUURIKASVOT

Päivän verran täällä on kohtuullisen lämmin, suorastaan lempeä sää. Sitten vettä tulee poikittain ja tuuli riepottaa sateenvarjoja ja niiden kantajia. Terästeollisuudesta ponnistanut Sheffield näyttää loppusyksyn runnellut kasvot. Paikalliset ovat täällä jalkapallosta kiinnostuneempia kuin elokuvista, siitäkin huolimatta että Sheffield Wednesday F.C tippui valioliigasta ykköseen joitakin vuosia sitten. Se oli kova isku kaupungille. Vähän kuin koko terästeollisuus kaatuisi yhdessä yössä. Kulttuurista ei ole Sheffieldin itsetunnon nostajaksi, mutta onneksi dokumenttielokuvat merkitsevät täälläkin, Englannin johtavalla dokumenttielokuvafestivaalilla, joillekin paljon - vaikka massat istuvat pubien lämmössä katse kiinni TV:stä tulevassa jalkapallo-ottelussa.

Lauantai-illan jalkapallo-ottelu saa poliisit pubin edustalle

Festivaalidelegaatteja riittää täällä ympäri maailmaa – joten näytöksissä on kohtuullisesti väkeä. Paikallisväestöön kuitenkin kannattaisi panostaa vahvemmin. Mutta ei se tietysti ole helppoa. Itse asiassa festari on erinomaisesti esillä katukuvassa ja paikallisella yliopistoalueella, mutta kulttuurimurros vaatii selvästi aikaa.

Women Make Movies-levitysyhtiön Debra Zimmermann Ruhnaman pauloissa

Monessa suhteessa festivaali on hoidettu erinomaisesti. Tapahtuma on keskitetty tehokkaasti yhden teatterikompleksin ympärille festivaaliklubeineen ja festivaalitoimistoineen. Tieto kulkee, keskusteluja, seminaareja ja juhlia riittää. Myös ohjelmisto on hyvin koottu. Positiivinen yllätys on myös brittiläisten dokkareiden hyvä taso. Muutakin kun BBC:n sapluunaan tehtyä reportaasia siis löytyy tästä valtakunnasta.

Festivaalikeskus Sheffieldissä

Festivaalin ohjelmistovastaava Hussain Currimbhoy hoitaa työtään pieteetillä ja näyttää harvinaisen rohkaisevaa esimerkkiä. Hän on henkilökohtaisesti läsnä näytösten alussa, pitämässä huolta siitä että kaikki on tekniikan osalta kunnossa. Kerrankaan minun ei tarvitse juosta salin ja konehuoneen väliä: Hussainilla ja hänen assistentillaan on radiopuhelimet ja yhteys konehuoneeseen on koko ajan päällä. Niinpä leffamme tämänkertaiset skarppi ja ”kuvanopeus” –ongelmat saadaan hoidettua käden käänteessä.

Arto Halonen ja Hussain Currimbhoy

Jokailtaisen juhlien jälkeen on viimeisenä iltana vielä festivaalin henkilökunnan loppubileet. Ja täällähän kyllä juhliminen luontuu. Jään kerrankin festivaalin loppuun. Festivaalin työntekijät juhlivat hyvin tehtyä työtään. Ovat ylpeitä. Niin kannattaakin.

Skottilais-aiheisten juhlien sisäänheittäjä toivottaa vieraat tervetulleeksi

Taiwanin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali 01. – 06.11.2008

2008-11-13T10:27:00.008+02:00

Taiwanin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

MUISTOJA TAICHUNGIN LÄMMÖSSÄ

Liettuan jälkeen pysähdyn viideksi tunniksi Helsinkiin. Kerkeän pestä pyykkiä ja jopa hetken pysähtyä ajatuksiini, matkustamiseeni. Kun matkustaa, lähtee aina jostakin tilanteesta toisaalle ja kun palaa, niin palaa tavallaan hetkeen mistä on lähtenyt. Kaukosäätimestä ei voi kuitenkaan pysäyttää lähtöpaikan (=kotimaan) kehitystä, joten asiat soljuvat poissaolon aikana eteenpäin. Aikaa ei voi hallita, eikä jakautua fyysisesti eripuolille. Matka on aina valinta. Se ei ole pelkästään ”lisä” – uusi nyanssi vanhan joukkoon tai jälkiruoka illallisen päälle. Se on joko tai ei – siellä tai täällä -tilanne.

Ihmissuhteita yltiöpäinen matkustaminen koettelee. Levoton elämäntapa vieroittaa ja pelottaa – ja myös toki kiehtoo, ainakin matkustajaa. Miten siis asioita voi ja uskaltaa rakentaa levottoman elämäntavan ympärille.. Tai toisaalta, miksei voisi. Ehkä liikkeellä olo luo turvaa ja pitää pysähtymisen pelon etäämpänä, ainakin näennäisesti. Ehkä se on myös minulle eräänlaisen jatkoajan pelaamista. Varsinkin kun tietää pysähtymisen tärkeyden ja kun tuntee myös siihen vetoa.

Taiwan tuo paljon muistoja mieleen. Käyn niitä paljon matkalla läpi. Ehkä olen aiemmin kokenut täällä jotain niin nopeasti ja paljon, etten ole kerennyt käsittelemään sitä. Olen Taiwanin festivaalilla toista kertaa. Festivaali järjestetään joka toinen vuosi ja ensimmäinen kerta oli vuonna 1998, jolloin olin Taipeissa Tiibetiin sijoittuvan Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä –elokuvani kanssa. Nyt festivaali on siirtynyt maan (tai kiinalaisten mielestä maakunnan) toiseksi suurimpaan kaupunkiin Taichungiin. Tämäkään ei ole pieni paikka vaan pitää sisällään peräti 2,3 miljoonaa asukasta.

Festivaalimainos hotellin edustalla

Festivaali aloitti kymmenen vuotta sitten näyttävästi. Oli hieno ohjelmisto ja arvokkaat palkinnot. Suomesta paikalla oli myös Pirjo Honkasalo ja Marita Hällfors Atman-elokuvan kanssa. Festivaali tarjosi myös hienon mahdollisuuden tutustua hieman enemmän Pirjoon, jonka työtä olen paljon arvostanut vuosien varrella. Vaikka festivaalit ovat tavallaan levottomia luonteeltaan, tapahtuu myös siellä syventäviä, rauhoittavia ja jäsentäviä pysähtymisiä, myös kollegojen kanssa.

Taichungin taidemuseon julkisivu

Minua harmittaa, ettei Taiwan järjestä festivaaliaan joka vuosi. Välivuodet pudottavat tapahtuman kartalta ja pitkäjänteinen festivaalin ja organisaation kehittäminen tulee hankalammaksi ja kömpelömmäksi. Paikka ja yleisö vaikuttavat erinomaiselta kohteelta tehdä pitkäjänteisen työn kautta jotain merkittävää. Festivaalipaikkana on Taichungin taidemuseo, joka on nostanut festivaalin hienosti esille. Näytöksiä on neljässä salissa samanaikaisesti ja yleisöä riittää yllättävän paljon jopa päivänäytöksiin. Taiwanilaiset ovat myös innokkaita keskustelijoita. Pyhän kirjan varjo kirvoittaa esitysten jälkeen pitkät jälkikeskustelut, joista toinen kestää yli tunnin. Tiibet-elokuvani sekä Kiinan mustalle listalle ”pääseminen” kiinnostaa myös taiwanilaisia, jotka selvästi lukevat Pyhän kirjan varjo –elokuvaa oman tilanteensa ja Kiina-suhteensa kautta: tavallaan huolestuneina siitä mihin he vielä voivat vajota Kiinan kanssa ja miten pitkälle Kiina voi alistamisensa ulottaa.

Taidemuseon etupiha Taichungissa

Elokuvan jälkikeskustelu käynnissä

Olen ottanut Olympia-paidan mukaan festivaaleille. Minut oli kutsuttu Pekingin olympialaisiin Veikkauksen ja Suomen olympiakomitean delegaatiossa, mutta Kiina ei suostunut lopulta myöntämään minulle viisumia. Delegaation jäsenille jaettiin ”kisavarusteet” olympialaisiin, mukaan lukien paita, mihin Suomi-teksti on kirjailtu tyylikkäästi Kiinan kielellä selkäpuolelle. Laitan paidan päälle esityksiin ja keskusteluihin, olenhan Suomen edustajana täällä ja vieläpä ainut sellainen. Ja sitä paitsi tämän lähemmäksi Kiinaa minua ei päästetä – ei ainakaan nykyisen totalitäärisen hallinnon aikana. Olkoon tämä sitten minun Olympia-edustukseni. Pyhän kirjan varjokin oli valittu festivaalille Pekingiin, mutta olympialaisten jälkeen myös se joutui lisäkseni ”mustalle listalle” ja festivaali poisti sen ohjelmistostaan.

Artolla Suomi-edustuspaita päällä

Taiwanilaiset ovat järjestelyissään sydämellisiä ja lämpimiä – se toki kuuluu kulttuuriin, mutta vaikuttaa vahvasti myös aidolta J Jokainen vieras saa omaan käyttöönsä ns. avustajan, joka auttaa aikatauluissa, käytännön asioissa sekä toimii paikallisena oppaana. Festivaaliklubi puuttuu, josta pieni miinus. Mutta sekin on selvästi kulttuurisidonnaista – juhlimisen sijasta mieluummin kävellään ja kävelytetään vieraita ”yötorilla” – mikä on Taichungin aktiivisin keskus ja ihmisten kohtaamispaikka.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ratkeavat festivaalin jälkipuoliskolla. Ihme tapahtuu monien mielestä Obaman voiton myötä. Myös Taiwanissa monet paikalliset ja festivaalivieraat liikuttuvat ja tuntevat ylpeyttä – kuuntelevat herkistyneenä Obaman voittopuhetta, allekirjoittanut mukaan lukien. Obamassa konkretisoituu ihmisten hätä ja toivo paremmasta. Hänessä kulminoituu käsittämätön muutoksen mahdollisuus, johon ihmiset haluavat uskoa. Maailman hätä on suuri. Se tulee tekemään Obaman tehtävästä mahdottoman. Toivottavasti tästä toivon ja ”puhtauden symbolista” jäisi kuitenkin mahdollisimman paljon elämään – vuosien ja virkakauden tai –kausien jälkeenkin.

Sama hätä ja pelko leijuu myös täällä, ja sitä pitäisi päästä jotenkin purkamaan pois ihmisten mielistä. Obamakaan ei siinä auta, Kiinan väijyessä varjon lailla kulman takana kuin kehitysvääristynyt isoveli.

"Ad Hoc: Inconvenient Films" Human Rights Film Festival, Vilna, Liettua 29.-31.10.2008

2008-11-02T14:27:00.009+02:00

"Ad Hoc: Inconvenient Films" elokuvafestivaalin kotisivut

IHMISOIKEUKSIA JA NUOREKASTA TUNNELMAA

Lentokentältä suoraan hotellin kautta esitykseen. Otan pikaisen suihkun ja tempaisen Ruhnaman ja muun rekvisiitan mukaan. Järjestäjillä on yllätys: he ovat saaneet käsiinsä liettuankielisen Ruhnaman, jota esittelemme yleisölle matkassani kulkevan englanninkielisen version kanssa. Irlantilainen öljy-yhtiö Emerol käännätti Ruhnaman sekä Liettuan että Latvian kielille. Englanniksi kirjaa ei voinut enää kääntää, ja kun yhtiön hallituksessa istui liettualaisverta niin kirja kääntyi kahdelle uudelle kielelle. Emerol kruunasi tätä kautta menestyksensä Turkmenistanissa.

Elokuvan näytös on täynnä ja ihmisillä riittää kysymyksiä. Matkalle on tullut mukaan kuvaajamme Hannu Pekka Vitikainen, jonka kanssa vastailemme yleisölle. Vitikainen on menossa yksin leffan kanssa parin viikon kuluttua Bosnia ja Hertsegovinaan, joten kysymys-vastaus-sessio toimii hänelle hyvänä lämmittelynä.

Kuvaaja HP Vitikainen ja festivaalijohtaja Gediminas Andriukaitis sekä liettuan- ja englanninkieliset Ruhnamat

Festivaalin ihmisoikeusteema ei tunnu hylkivän yleisöä. Pikemminkin päinvastoin. Yleisöä on hyvin liikkeellä myös muissa näytöksissä. Festari järjestetään toista kertaa. Järjestäjät ovat nuoria, mutta sitä on myös yleisö. 95% yleisöstä on alle kolmekymppisiä, mikä on poikkeuksellista. Yleensä festareiden yleisö on kirjavaa, toki nuori yleisö on usein enemmistönä, mutta myös vanhempaa katsojakuntaa löytyy. Mitähän liettualaiset yli kolmikymppiset tekevät vapaa-ajallaan?

Festivaaliyleisöä Vilnan festivaalilla

Siivooja herättää aamulla. Tunkeutuu vahingossa hotellihuoneeseen, hämmentyy ja poistuu paikalta. Minäkin hämmennyn: missä oikein olen.

Batumi International Art-House Film Festival 25.-29.10.2008

2008-11-02T14:21:00.008+02:00

Batumin elokuvafestivaalin kotisivut

KIRJAMESSUILTA SODASTA TOIPUVAAN GEORGIAAN

Helsingin kirjamessuilla Ruhnama-kirja ja Anti-Ruhnama

Saimme Pyhän kirjan varjo –kirjamme painosta, ja pari päivää kuluikin kirjamessuilla kirjaa markkinoidessa sekä kirjan julkaisujuhlien pyörteissä. Kömmin julkkarijuhlista kotiin aamu neljän kieppeillä ja kone Georgiaan (tai siis Riikaan, Istanbuliin ja sieltä Georgian Batumiin) oli lähdössä aamu kuuden jälkeen. Hieman heikossa hapessa sain pakattua viimeiset tavarat laukkuuni eli Ruhnama-kirjan ja nipun vanhoja lukemattomia Hesareita. Ja ei kun taas matkaan.

Liken Nora Varjama sekä Kevin ja Arto kirjan julkaisujuhlassa

Uuvuttavia lentoja laskuhumalaiselle, mutta onneksi olo kohentuu ”lento lennolta”. Puolalaiset ja iranilaiset tuntuvat seuraavan minua joka festivaalille. Täällä Batumissa on myös laaja Kieslowskin ympärille rakennettu Puola-retrospektiivi (kuten Teheranissa) ja pienempi iranilaisten elokuvien katselmus. Paikalla on iso puolalaisryhmä sekä muutamia henkilöitä Iranista. Jotkut puolalaisvieraista tapasin jo Teheranissa. Joskus elokuvantekijöiden maailma on pieni. Ensimmäinen ilta jatkuukin monien koukeroiden kautta puolalais-aktiivien kanssa paikallisessa diskossa, ”Hollywoodissa”. Meno on kuin valloitetulla sotatantereella. Savukone tupsauttelee hetkittäin ja hikisesti savua ilmaan samalla kun puolalaiset yrittävät urheasti nostaa vaisun ympäristön tunnelmaa.

Puolalaiset elokuvat olivat vahvasti esillä festivaalilla

Batumi on Georgian suurin satamakaupunki Mustanmeren äärellä. Sodasta ei juuri näy jälkiä. Täälläpäin venäläiset pommittivat joitakin sotilaskohteita, mutta siviiliuhreilta vältyttiin. Sodasta toki puhutaan, ja se siirsi myös festivaalia yli kuukaudella. Hienoa, että se kuitenkin lopulta järjestetään. Myös toinen Georgian elokuvafestivaaleista Tbilisissä leijuu epävarmuuden tilassa. Festivaalin piti olla joulukuussa, mutta se on päätetty siirtää ensi vuoden alkuun ja on mahdollista että se jopa perutaan kokonaan.

Batumin patsas- ja kaupunkikulttuuria

Festarilla on retrospektiivien ja erikoisnäytösten ohella myös kilpasarjat niin fiktio- kuin dokumenttielokuville. Chicagon dokumenttielokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija Christopher Kamyszev on laatinut festarin dokkariohjelmiston. Olemme mukana laadukkaassa sarjassa yhdeksän dokumenttielokuvan joukossa. Mukana ovat mm. paljon kiertävät Up the Yangtse (Yung Chang, Kanada), The Champagne Spy (Nadav Schirman, Israel), Revue (Sergei Loznitsa, Venäjä) ja Echoes of Home (Stefan Schwietert, Saksa-Sveitsi). Georgialaisen, mutta nykyisin Ranskassa asuvan ja maailmalla menestyneen Nino Kirtadzen elokuva Durakovo: Village of Fools on sarjassa myös mukana.

Elokuvantekijävieraita ei ole puolalaisten eikä iranilaisten lisäksi montaakaan. Miksiköhän minut tänne haluttiin ja kustannettiin, mietin… Otan sen tietysti kohteliaisuutena ja kunniana. Järjestäjät pitävätkin hyvää huolta: kuljetukset toimivat ja ruokaa riittää. Tosin joka päivä lounasta ja illallista syödään saman kaavan ja menun mukaan: juustoja, leipää, vehnäleipää, juustoleipää, tomaattia, kurkkua ja saslikkia. Ihan hyvää alkuun, mutta parin päivän jälkeen tulee jo korvista ulos.

Illallispöytä

Järjestelyt ovat laatuleffoista ja hyvästä hengestä huolimatta ajoittain kotikutoiset. Leffojen esitykset on myöhässä ja projektorien käyttäjät omaavat vanhan neukkulaisen työmoraalin eli eivät ole ihan tapahtumien kanssa ajan tasalla. Pyhän kirjan varjosta on saatu 35 mm:n filmikopio paikalle. Se on hyvä, mutta se tietää taas enemmän riskejä, että esitys menee pieleen. Jälleen kerran juoksen salin-konehuoneen-salin välillä elokuvan aikana ja koitan saada äänentasoa ylemmäksi ja kuvaformaattia oikeaksi. Kaiken lisäksi elokuva aloitetaan vasta ensimmäisen minuutin kohdalta ja lopetetaan liian aikaisin. Mietin miltäköhän leffamme 35 mm:n esitykset näyttävät maailmalla, kun en ole mukana. Vaikka filmi on filmi niin DVD:llä alkaa olla puolensa. Ainakin se sopii amatöörien käyttöön paremmin.

Festivaalin pääteatteri Batumissa

Suuntaan festivaalin päätöspäivänä aamuyöstä omituista reittiä kohti Liettuaa. Koska kyseisenä päivänä ei ole lentoja Istanbuliin, ajan taksilla kolme tuntia Turkin puolella olevaan Trabzoniin. Sieltä sisämaanlennolla Istanbuliin, mistä Helsinkiin ja saman tien Liettuaan. Kun astun Trabzonin koneeseen ja kävelen turkkilaisten kanssa pitkin lentokoneen käytävää kohti omaa paikkaani, täyttää mieleni omituinen tuntemus, kummallinen tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Ihan kun olisin taas kotona. Lentokoneessa. Kuulostaa ja tuntuu huolestuttavalta. Olenkohan matkustanut jo liikaa.

CINEMA VERITE, TEHERAN, IRAN 15.-19.10.2008

2008-10-26T10:33:00.011+02:00

Cinema Verite elokuvafestivaalin kotisivut

RYHMÄMATKAILUA HUNTUJEN TAKANA

Pyhän kirjan juliste festariteatterissa

Pyhän kirjan varjon valmistuttua en olisi voinut kuvitella, että elokuva esitettäisiin vuoden sisällä iranilaiselle yleisölle Teheranissa. Näin kuitenkin kävi ja elokuva pyörii Teheranissa Cinema Verite –festivaalilla. Yleisöä ramppaa sisään ja ulos elokuvateatterista näytöksen aikana – vaellusta jatkuu elokuvan alusta loppuun. Onneksi satakunta katsojaa istuu järkähtämättömästi paikallaan samalla kun toinen mokoma pitää liikettä yllä.

Felestine elokuvateatteri toimi Cinema Veriten keskuksena

Esityksen jälkeisessä keskustelussa nuori ohjaaja-opiskelija ponkaisee ylös, kehuu elokuvaa ja osoittaa sitten elokuvateatterin etukulmassa olevaa Iranin hengellisen johtajan ajatollah Ali Khamenein kuvaa: ”Tekisitkö myös elokuvan Iranista. Sinun pitää tehdä seuraava elokuva hänestä, meidän johtajastamme. Samanlainen elokuva kuin Pyhän kirjan varjo”. Yleisö ei yllätyksekseni protestoi rohkeaa kommenttia. Kieltäydyn kunniasta, mutta seuraavien päivien aikana myös pari muuta ihmistä toistaa pyynnön. Kuvauskohteeksi ehdotetaan myös Iranin presidenttiä Mahmoud Ahmadinejadia.

Hengellinen johtaja ajatollah Ali Khamenei valvoo festivaalijulisteita

Festivaalilla nähtävät useat länsimaisten elokuvantekijöiden teokset herättävät mielenkiintoista keskustelua paikallisten toimittajien, opiskelijoiden ja elokuvantekijöiden välillä. Iranilaiset selvästi rohkaistuvat joidenkin elokuvien tarinoista ja esimerkistä ja motivoivat omaa tekemistään niiden kautta. Se tuntuu hienolta. Olla mukana rohkaisemassa tekijöitä. Saada heiltä ja heidän ilmaisustaan – onhan iranilainen elokuva ja estetiikka kiehtovaa ja omaperäistä – ja samalla antaa ja luoda heille uskoa.

TV-haastattelu Cinema Verite-festivaalilla

Cinema Verite järjestetään toista kertaa ja se herättää kunnioitusta monella tavalla. Kansainvälinen ohjelmisto on laaja ja laadukas. Mukana on hyvä kattaus vuoden dokumenttielokuvahelmiä eri tyylilajeista ja perspektiivistä katsoen. On puolalaisen dokumenttielokuvan kattava läpileikkaus, uutta suomalaista dokumenttielokuvaa sekä tribuutit englantilaiselle Cinema Verite –tyylin uranuurtajalle Robert Leacockille, kanadalaiselle Peter Wintonickille sekä tanskalaiselle Jorgen Lethille. Vastapainona oleva iranilainen ohjelmisto on myös laaja ja monimuotoinen. Yllättävintä on kuitenkin se, että kansainvälisten elokuvien joukossa on paljon arkaluontoisia aiheita, kuten meidän elokuvamme, joiden ei uskoisi pääsevän esille rajoitteistaan tunnettuun Iraniin. Festivaalin johto on lienee tässä asiassa toiminut tasapainoilun mestarina: uskalletaan olla rohkeita ja avoimia ja samalla muistetaan kunnioittaa omia islamilaisia perinteitä ja juuria. Festivaali huomioikin islamilaisen vallankumouksen 30-vuotisjuhlan merkittävästi. Seremoniat kulkevat myös islamin oppikirjojen mukaan kansallishymneineen ja koomisine kohteliaisuuksineen. Massiivinen ohjelmisto on mahdutettu kuuden päivän ajalle viiteen eri elokuvasaliin. Väkeä näyttää riittävän, ja toimittajat parveilevat ohjaajavieraiden ympärillä, mikä on hienoa, mutta tuolle elokuvamäärälle esityspäiviä saisi olla enemmän.

Peter Wintonick ja yksi festivaalin julisteista

Iikka Vehkalahti palkintoseremoniassa

Suomalaissarjan ansiosta Suomen dokumenttikillan vuosittainen festivaalimatka suuntautuu myös Persiaan. Hyvä ja eksoottinen valinta. Kansainvälisen kilpailun tuomaristossa on myös suomalaisverta dokumenttiprojektin tuottajan Iikka Vehkalahden muodossa. Tulen samalla lennolla suomalaisryhmän kanssa Teheraniin ja majoitumme samaan hotelliin. Järjestäjät kuljettavat meitä säännöllisen päivärytmin mukaisesti elokuvateatteriin, päivittäiseen turistikohteeseen, lounaalle ja illalliselle. Sulaudumme suurempaan kansainvälisten vieraiden ryhmään. Pikku bussit puikkelehtivat Teheranin vilkkaan villissä liikenteessä kuljettaen kansainvälisten vieraiden muodostamaa ryhmää. Ihan mukavaa aikansa, mutta tietysti myös turruttavaa. Välillä olo ison ryhmän mukana liikkuessa on kuin olisi järjestetyllä pakettimatkalla Teneriffalla.

Dokumenttikillan matkanjohtaja Leena Kilpeläinen testaa huivinsa kanssa iranilaista joustavuutta

Festivaalivieraiden tehokkaat oppaat

Inka Achte ottamassa kuvaa moskeijassa

Mattokauppiaat Teheranissa

Olin kaksi vuotta aikaisemmin Teheranissa ROSHD (=kehitys) nimisellä ”opetuksellisella” festivaalilla tuomariston jäsenenä. Sen festivaalin byrokratia, ”valtion kontrolli” ja sulkeutuneisuus oli jotain aivan toista verrattuna Cinema Verite –tapahtumaan. On hienoa huomata, että rohkeiden ihmisten ansiosta, jopa ongelmallisissa ja taantumuksellisen tuntuisissa paikoissa voi pilkottaa valon ja toivon kipinöitä. Tiedonvälitys, ihmisten kohtaaminen ja mielipiteiden vaihto voi liikauttaa suuriakin asioita eteenpäin. Ei ehkä heti, mutta ainakin hitaasti ryömien. Koska länsimaiset ihmiset eivät elä ”hunnun takana” Iranin realiteetissa, on monien todennäköisesti vaikea myös ymmärtää minkälainen kulttuurillis-yhteiskunnallinen saavutus kaikessa rohkeudessaan ja laadukkuudessaan Cinema Verite –festivaali on.

Kameranainen festivaalin päättäjäisissä

MATKASAARNAAJA PALAA TURKUUN: Turun Etnia-festivaali 11.10.2008

2008-10-13T20:11:00.005+03:00

Etnia-festivaalin kotisivut

Jälleen Turkuun. Tästä on tulossa pelottava tapa.

Etnia-festivaali keskittyy näyttämään ns. alkuperäiskulttuureihin liittyviä elokuvia, ja markkinoi nykyisin itseään ”kolmen maanosan festivaalina”. Festari on ollut olemassa jo vuodesta 2000 lähtien ja siitä vastuussa oleva Etnia ry julkaisee myös Ensimmäiset kansat –nimistä lehteä. Festivaali on pieni, mutta aktivoi kivasti ihmisiä ja nostaa esille tärkeitä teemoja. Olen täällä vieraana jo kolmatta kertaa. Aiemmat vierailut liittyivät Unelmoija ja unikansa- sekä Kuuban valloittajat –elokuviini.

Etnian julisteseinä

Näytökset tapahtuvat vanhassa ja legendaarisessa elokuvateatteri Dominossa, joka on saanut nyt nimekseen ML Media Liv Ab:n auditorio. Teatteria käytetään enää harvakseen ja laitteisto on jo vanhentunutta. Niinpä myös Dolby Digital äänijärjestelmä puuttuu teatterista. Elokuvan ääni rätisee ja paukkuu ja on tietysti liian hiljainen. Samojen ongelmien kanssa olen paininut muillakin festivaaleilla ja olen varmaan kymmenestä Pyhän kirjan varjo- näytöksestä juossut konehuoneeseen pysäyttämään elokuvaesitystä tai ainakin antamaan ohjeita äänentason tai kuvan skarppiuden suhteen.

Konehuoneen maestrona häärii täällä Reino Vahteri, joka aloitti koneenkäyttäjän työt jo 61 vuotta sitten! Sympaattinen Vahteri ilmoittaakin heti ensi alkuun olevansa nykyään puolikuuro ja puolisokea. Niinpä kuvaa skarpataan yhdessä esityksen aikana. Kaikki kuitenkin hoituu ja Vahterilla on vielä elokuva-ammattilaisen magikkaa käsissään – siksi tottuneesti kelat ja rullat kulkevat hänen käsiensä kautta.

Koneenkäyttäjä Reino Vahteri

Loppukeskustelussa alan kuulostaa omissa korvissani matkasaarnaajalta, joka toistaa aina vaan samoja mantroja ja vieläpä mahdollisimman monotonisesti. Selkäpiihini hiipii tunne, että selitykseni ja saarnani ovat samaa sekametelisoppaa illasta toiseen. Ikävää. Into ja raikkaus pitäisi aina löytää spontaanisti, neitseellisesti. Yleisöstä pitäisi hakea oikea pulssi ja heittäytyä sen kanssa samalle energiatasolle. Aina se ei ole kuitenkaan helppoa.

Etnia-festarin vetonaulana on iranilainen ohjaaja Bahman Ghobadi ja hänen elokuvansa Turtles can fly ja Half Moon. Se on hyvä veto järjestäjiltä, sillä hänen elokuvansa vetävät salit pullolleen väkeä ja saavat liikkeelle myös maahanmuuttajaväestön. Kerkeän vaihtamaan Ghobadin kanssa pari sanaa ja sovimme tapaavamme Iranissa. Teheranin uusi dokumenttielokuvafestivaali Cinema Verite lähestyy ja olen lähdössä sinne jo seuraavana tiistaina. Mutta nyt hyppään junaan ja kurvaan turvallisesti takaisin Helsinkiin. Huomenna Tampereelle, mutta puhumaan tällä kertaa eri elokuvasta.

KIRJAMARKKINAT TURUSSA: Turun kirjamessut 04.10.-05.10.2008

2008-10-13T20:09:00.003+03:00

Turun kirjamessujen kotisivut

Kai tämäkin on festivaali. Ainakin kirjailijat juhlivat täällä iltaisin kuin elokuvaihmiset omilla festareillaan. Pyhän kirjan varjo on piakkoin ilmestymässä myös kirjana ja saavun sitä tänne markkinoimaan yhdessä LIKE:n ihmisten kanssa. Islannin lento on onneksi etuajassa, joten kerkeän lentokentältä lähtevään Turun bussiin – Meksikon tuliaiset edelleen kapsäkeissäni.

Liken osasto Turun kirjamessuilla

Illalla parin minuutin kirja-haastattelu kirjamessujen ilta-klubilla ja seuraavana päivänä parinkymmenen minuutin keskustelu kirjasta messuyleisön edessä. Yleisöä on parikymmentä, enimmäkseen eläkeläisiä. Harva tietää elokuvasta, saati Turkmenistanista. Kaikki tuntevat onneksi Nokian. Saan kirjoittaa jopa yhden nimikirjoituksen herttaiselle iäkkäämmälle rouvalle.

Lauantai illalla kulkiessani ilta-klubilta hotellille, täyttää mieleni epäilys. Ohi vyöryvien ihmisten Turun murre kuulostaa enemmän espanjalta tai islannilta kuin suomen kieleltä. Skarppaan. Ei.. kyllä minä olen Suomessa, siis kotona. Kotimaassa? Niin kai sitten.

ISLANTI JA IDENTITEETTI MURROKSESSA: REYKJAVIKIN ELOKUVAFESTIVAALI 1.10.-4.10.2008

2008-10-13T19:10:00.014+03:00

Reykjavikin elokuvafestivaalin kotisivut

Saavun Islantiin keskiviikkona, jolloin yhdellä eurolla saa 122 Islannin kruunua. Kolmen päivän päästä pois lähtiessäni eurolla saa jo 155 kruunua. Yli 20 prosentin rahan arvon pudotus kolmessa päivässä. Tahti jatkuu samana myös lähtöni jälkeen. Kuplan ja ahneuden päälle perustettu pankkijärjestelmä kaatuu ja valtio ottaa yksitellen pankit haltuun. Riskisijoittaminen ja lainarahalla keinotteleminen realisoituu. Putin ja Venäjä tarjoavat rahallista apua Islannille, ostaakseen mitä ilmeisimmin itselleen merkittävän strategisen tukikohdan. Kaupan on Nato-maa. Melkoinen käsikirjoitus, mutta valitettavasti totta. Monet islantilaiset – ainakin elokuvan ja kulttuurin edustajat suhtautuvat tilanteeseen kunnioitettavan rauhallisesti, vaikka kriisi koskettaa kaikkia ja heiluttaa kotitalouksien perustuksia siinä missä valtiotakin. Jurymme puheenjohtaja, paikallinen ohjaaja- ja näyttelijäsuuruus, Baltasar Kormákur kiteyttää hyvin tilanteen: on tietysti traagista mitä nyt tapahtuu, mutta on myös tärkeää että asioita, arvoja ja perustuksia ravistellaan. Muuten asioista ei opita eikä voi mennä eteenpäin.

Lumimyrky valloitti Reykjavikin

Kuin katastrofia alleviivatakseen saapuu syksyn ensimmäinen lumimyrsky monsuunituulineen Reykjavikiin. Värjöttelen Meksikon varustuksissa ja ohuessa Guinness-takissani - kaupasta sentään käyn ostamassa uudet sukat ja pipon. Hienon design-hotellini, missä jatkan Malmössä aloittamaani dvd-katselu-urakkaani, lattia on jääkylmä. Ikkunasta näkyy rakenteilla oleva musiikkitalo, joka uhkaa jäädä keskeneräiseksi kun rakentamista rahoittanut Landsbankinn kaatuu ja ajautuu muiden pankkien tavoin valtion syliin.

Massiivista musiikkitaloa rakennetaan vielä toistaiseksi

Neljästätoista New Vision –sarjan elokuvasta alkaa nousta esille hyviä ja mieleenpainuvia teoksia. Hotellihuonetyöskentelyni alkaa luoda täytettä myös sisälleni. Joidenkin elokuvien kohdalla liikutun ja koen katharsiksen tunnetta ja ylpeyttä elokuvataiteen tärkeydestä – mahdollisuudesta kosketella ja herätellä ihmisiä syvemmiltä tasoilta käsin. Tällaiset hetket elokuvan katsojana, ovat pysäyttäviä ja luovat uskoa myös elokuvan tekijäminääni.

Tuomaristoissa työskentely on monin tavoin mielenkiintoista ja myös siksi, että pääsee tutustumaan ja vaihtamaan mielipiteitä persoonallisten ja lahjakkaiden ihmisten kanssa – joita tälläkin kerralla kaikki raatimme jäsenet ovat. Baltasarin ohella Juryssamme on islantilainen näyttelijätär Margrét Vilhjálmsdóttir (jolla myös yksi päärooleista Baltasarin uudessa leffassa Reykjavikista Rotterdamiin), armenialaislähtöinen näyttelijätär Arsinée Khanjian sekä färsaarelainen elokuvaohjaaja Katrin Ottarsdottir. Annamme pääpalkinnon Sergei Dvortsevoin (joka oli kesäkuussa toisessa Juryssa kanssani Pietarissa) hienolle elokuvalla Tulpan ja kunniamaininnan taitavalle ja koskettavalle Blind Loves –elokuvalle (Juraj Lehotsky). Sarja on ns. ensi- tai toisen fiktioelokuvan ohjanneille tekijöille ja festivaalin ohjelmistojohtaja Dimitri Eipides on koostanut sen Cannesissa, Torontossa, Venetsiassa tai muilla suurilla festivaaleilla ensi-esityksen saaneista elokuvista. Ilahduttavaa on, että joukossa on monia dokumenttielokuva-taustan omaavia ohjaajia, jotka osaavat taiten käyttää dokumenttielokuvan ilmaisuaan fiktiomaailman rikastuttajina.

Näyttelijä Arsinée Khanjian ja ohjelmisto johtaja Dimitri Eipides

Dimitri Eipides on koostanut kasaan erinomaisen ohjelmiston ja festivaalin yhdessä aktiivisen ja auttavaisen festivaalityöryhmän kanssa. Mukana on vahva dokkarisarja, jossa Pyhän kirjan varjo myös mukana, sekä fiktioelokuvia useasta perspektiivistä ja maanosista katsoen. Festivaalin yhteyteen on liitetty myös aiemmin itsenäisesti toiminut ”homo- ja lesbo –aiheisiin” keskittynyt tapahtuma, joka rikastuttaa mukavasti festarin kokonaistarjontaa. Festivaalin edellisvuoden kunniavieras oli Suomen suuruus Aki Kaurismäki, joka on jättänyt tänne satujen saarelle lukuisia eeppisiä ja kostean sympaattiselta kuulostavilta tarinoita vierailustaan. Tällä kertaa festivaali tekee kunniaa retrospektiivin ja elämäntyöpalkinnon muodossa poliittisen elokuvan mestarille Costa-Gavrasille, joka vaikuttaa edelleen energiseltä ja valveutuneelta yhteiskuntamme tarkkailijalta.

Poliittiset ohjaajat Arto Halonen ja Costa-Gavras

Dimitri Eipideksellä on sormensa pelissä siellä ja täällä. Hänellä on suuri sydän elokuvalle ja sen eri muodoille niin fiktio- kuin dokumenttielokuvan puolella. Dimitri on menestyneen Thessalonikin dokumenttielokuvafestivaalin johtaja, ja suuren Toronton elokuvajuhlan ohjelmistosuunnittelija. Lisäksi hän on perustanut uuden dokumenttielokuvafestivaalin Kyprokselle sekä pyörittää festivaalia myös Montrealissa. Dimitri uskoo elokuvan voimaan. Elokuva on hänen elämänsä ja hän elokuvan poikkeuksellinen, suurisieluinen edustaja.

Pyhän kirjan varjo saa hyvän yleisön ja keskustelu talouskatastrofin kanssa painivan katsojakunnan kanssa on mieleenpainuva ja kiinnostava. Pidän myös eri maiden elokuvaopiskelijoille suunnatussa Talent Campuksessa luennon dokumenttielokuvien tekemisestä sekä poliittisen elokuvan mahdollisuuksista.

Nouto lentokentälle on puoli kuudelta aamulla. Roikun muiden festivaalivieraiden kanssa baareissa siihen asti. Lopulta olemme täyteen pakatussa (aiemmin Baltasar Kormákurin omistama paikka) keskustan menomestassa, joka pullistelee väen paljoudesta aamuviideltäkin. Islantilaiset osaavat juhlia kaunistelematta ja etenevät väen tungoksessa kyynärpäitä ja voimaa käyttäen. Tasa-arvo on voimissaan, sillä naiset tyrkkivät, tönivät ja heiluvat siinä missä miehetkin. Meno on kuin pörssisalissa pahimpien kurssinousujen aikaan. Ehkä osakekurssit romahtavat vielä yöelämässäkin.

Ja väkijoukossa eteneminen ja käyttäytyminen saa silloin täällä varovaisempia ja kohteliaampia piirteitä osakseen.

28.09.-01.10.2008. NORDISK PANORAMA

2008-10-07T13:50:00.017+03:00

Nordisk Panoraman kotisivut

POHJOISMAISTA BYROKRATIAA JA HOTELLIHUONEKOKEMUKSIA

Lento Mexico Citystä Kööpenhaminaan on pitkä, mutta koska väsymys painaa nukun lahjakkaasti suurimman osan matkasta. Köpiksen lentoasemalta pääsee helposti ja vaivattomasti Malmöseen paikallisjunalla.

Nordisk Panorama, viiden pohjoismaan festivaali kiertää joka vuosi eri pohjolan maassa. Viime vuonna tapahtuma oli Oulussa ja nyt siis on Ruotsin ja Malmön vuoro. Sunnuntai-iltapäivän tyhjät kadut, siisteys ja järjestys paistaa silmään Malmön katukuvasta eloisan Meksikon jälkeen.

Filmkontakt Nord on tapahtuman kattojärjestö. Festivaali valitsee ja esittää vuosittain mielestään pohjoismaiden parhaat lyhyt- ja dokumenttielokuvat. Organisaatio on kotikutoinen mutta samalla jotenkin arrogantti: aivan kuin perheyhteisö, johon kuuluvat periaatteessa kaikki pohjoismaiset elokuvantekijät, mutta suurin osa pakko-adoption kautta.

Elokuvanäytösten lisäksi tapahtuman tärkeinä osina ovat pohjoismainen rahoitusfoorumi sekä paneeli- ja Master Class –tapahtumat. Pohjoismaiden ulkopuolelta tullut Master Classin vetäjä on Kim Longinotto.

Vaikka tarjolla on ns. parhaat pohjoismaiset lyhyt- ja dokumenttielokuvat, tuntuu siltä että elokuvat ja niiden tekijät ovat tapahtuman välttämätöntä pakkopullaa. Panoraman oheistoiminnasta ja varsinkin rahoitusfoorumin pyörittämisestä on kehittynyt tapahtuman keskeisin asia. Foorumissa menestyksekkäästi tehtyjä projekti-esittelyitä eli pitsauksia hehkutetaan, millä saadaan nostettua projektin ja tekijäryhmän henkeä. Oleellisinta rahoittajille tehtävissä pitsauksissa on vakuuttava, lennokas ja seksikäs esittely, mikä manipuloi tilanteen ja vallitsevan yleisenergian projektille myönteiseksi. Positiivisen energian siivittämänä rahoittajat lähtevät helpommin projektia rahoittamaan ja toivovat että ”hype” säilyy hankkeen loppuun asti. Pohjoismainen tuottaja-kollega sivuuttaa ”sisältö/sisällöttömyyskysymyksen” ajallemme osuvasti: ”jos hankkeen hyvin tehty esitys naurattaa ja herättää rahoittajat, on silloin hankkeessa myös syvyystasoja. Vaikka sitten piilevällä tasolla.” Niinpä.

Rahoitusfoorumit ovat levinneet kaikkialle, ja niiden käyttäytymissäännöt ja toimintamallit ovat saaneet myhäilevän hyväksynnän. Tekijät, rahoittajat ja järjestäjät tiedostavat, että kysymys on manipulaation taidoilla leikkimisestä. Todelliset sisältökeskustelut jäävät usein toissijaiseksi, show ja sen luoma tunnelma on tärkeintä. Rahoittajien kannalta on tietysti tärkeää saada lyhyessä ajassa mahdollisimman hyvä ja sisältörikas kokonaiskuva hankkeesta. Ja vaihtoehtoja ei ole kauheasti tarjolla.

Ruotsalainen tuottajakollega pyytää minua tapaamiseen Foorumin tapahtumapaikalle, mutta koska en ole ostanut tapahtumaan ns. tarkkailijapassia, minut pysäytetään tylysti Foorumin alueen ulkopuolelle. Pitkän odottelun jälkeen löydämme tuottajakollegan kanssa toisemme, mutta emme saa keskustella Foorumin tapahtumapaikalla vaan muutaman metrin siitä sivusta.

Toisaalla eräät Panoramassa vierailevat amerikkalaiset rahoittaja-tuttavani eli ITVS:n edustajat pyytävät minut mukaansa rahoittajien illalliselle, mutta jälleen tapahtuman järjestäjät ovat tarkkaavaisia ja käännyttävät minut ravintolan ulko-ovelta. Täällä elokuvantekijällä on paikkansa.

Se paikka löytynee turvallisesti elokuvateatterista, oman elokuvan näytöksestä. Pyhän kirjan varjolla on kaksi esitystä. Ensimmäisessä on paikalla 25 henkeä ja toisessa vain yhdeksän. Festivaalihistoriamme toistaiseksi pienin yleisö. Tarkkailen yleisöä, ja en löydä joukosta yhtään ns. alkuperäisasukasta, joka olisi uskaltautunut paikalle. Yleisö näyttää koostuvan kokonaan festivaalille akreditoituneista elokuva-alan ihmisistä.

Yksi ongelma paikallisyleisön aktivoimisen suhteen on se, että kun festivaali vaihtaa paikkaa vuosittain on vaikeaa luoda kulttuuria ja suhdetta yleisön ja tapahtuman välille. Toinen syy löytynee siitä, että suurin järjestäjien energia suuntautuu Foorumin ja muiden tapahtuman oheistoimintojen ylle eikä niinkään elokuvaesitysten ja niiden markkinoinnin suunnitteluun.

Tämä ns. yleisöongelma on nähtävissä Nordisk Panoramassa joka vuonna. Ja kun kyseessä on kuitenkin ns. laatutuote ”eli pohjoismaiden parhaat elokuvuvat”, niin miksei järjestö pyydä konsultointiapua esim. DocPointin ja/tai kööpenhaminalaisen CPH-Dox festivaalien järjestäjiltä, jotka ovat menestyksekkäästi saaneet isoja yleisöjä dokumenttielokuvien äärelle. Mutta ehkä tämä ei olekaan täällä tärkeää. Ehkä perheyhteisön sisäinen vuorovaikutus on täällä merkittävämpää kun kuhertelu ulkopuolisten kanssa.

No, jokatapauksessa järjestäjät ja tämän vuotisen tapahtuman malmölaiset vastuuhenkilöt ovat mukavia ja aktiivisia ihmisiä, tosin lukittuina urautuneen tapahtuman sisälle. Kädet sidottuina ja toimintamallit etukäteen mieleen ohjelmoituina. Mielestäni tapahtuma kaipaisikin ravistelua ja raikastusta – ei enempää kaavoihin urautumista eikä virkamiesmäistymistä.

Festarin loppujuhlat ovat kuitenkin oikein mukavat – onhan tekijöillä mahdollisuus nähdä toisensa ja vaihtaa kuulumisia. Se on aina antoisaa. Ja antoisaa on myös se, että paikalla on niin lyhyt-fiktioiden, animaatioiden kuin dokumenttielokuvien tekijöitä eli kontaktipinnat ja vuorovaikutus muodostuu laaja-alaiseksi.

Hotelliini on toimitettu Islannista läjä dvd-elokuvia katsottavakseni. Olen menossa Reykjavikin elokuvafestivaalille ja olen lupautunut sinne pitkien fiktioiden tuomaristoon. Koska tarkoitus on viettää Islannissa vain muutama päivä, olen saanut ”ennakkotyöt” Malmöseen. Hotellihuoneen pöydällä on pinossa 14 lähes kahden tunnin leffaa. Ajanpuutetta ei siis ole vaikka jokaiseen Panoraman tapahtumapaikkaan eivät ovet avaudukaan.

Istun siis hotellihuoneessa tuntikaupalla – välillä käyn ”raikastautumassa” puolityhjissä elokuvasaleissa. Yhdestä näytöksestä tullessani ulos, odottaa ulkona kymmenet mellakkapoliisit kilpineen ja hevosineen. Mitä! Hämmästyn. Onko Nordisk Panorama ja joku elokuvista saanut ihmisiin liikettä, suoranaisen joukkoliikkeen aikaan. Ei sentään. Malmölaiset jalkapallo-fanit ovat alkaneet riehua läheisessä baarissa. Onhan jalkapallo-ottelu lähestymässä. Täällä jalkopallo herättää tunteita. Ei pohjoismaiset elokuvat.

MEXICO CITY 23.9.-27.9.2008 - DocsDF dokumenttielokuvafestivaali ja Cine Nordico festivaali

2008-10-03T21:11:00.025+03:00

DocsDF elokuvafestivaalin kotisivut

TOIMISTOTÖISSÄ MEKSIKOSSA

Yleensä matkalle lähtiessä teen edellisen yön töitä: järjestelen asioita, teen loppumattomia rästitöitä, delegoin muille töitä ja samalla haalin tärkeimpiä töitä mukaan matkalle. Stressi kasvaa yöllä ja happi meinaa joskus kuvainnollisesti katsoen loppua. Aina päädyn moittimaan itseäni, miksen osaa aikatauluttaa asioita paremmin.. No ainakin yritän ottaa tämän väistämättömäksi muuttuneen tilanteen mahdollisimman rennosti…drangilo amigo.

Tällä kertaa lento Mexico Cityyn DocsDF ja Cine Nordico festivaaleille on aamukuudelta. Teen töitä toimistolla lähes puoli neljään. Seuraa pitää Kevin Frazier, joka paiskii Pyhän kirjan varjo -kirjamme tiivistysten ja tarkennusten kimpussa viereisessä huoneessa.

Sitten taksiin ja pakkaamaan kotiin ja taas taksiin ja lentokentälle. Lentokoneella Amsterdamin kautta Mexico Cityyn. Aikaeroa on kahdeksan tuntia taaksepäin.

Vaikka haalin töitä aina matkalle mukaan ja suunnittelen jopa tekeväni ne, on festivaalien aikataulut ja rytmit lähes poikkeuksetta niin tiiviitä, että ylimääräisten töiden teko jää haaveeksi. Tällä kerralla tilanne on hieman toinen. Mukana on tärkeitä töitä, joiden deadline painaa pahasti niskaan. Festivaaliaikataulu on siis pakko sopeuttaa mukana kulkevien velvoitteiden mukaan. Oikoluen tulevaa Pyhän kirjan varjo -kirjaamme, käyn matkustusaikatauluja ja sähköpostiliikennettä lävitse yhden käsikirjoituksen muokkaamisen ohessa. Käytännössä teen matkalla joka päivä täyden työpäivän näitä ns. toimistotöitä. Sitten tulevat festarin välttämättömät velvollisuudet: näytökset, lehdistötilaisuudet ja iltajuhlat. Saksaan verrattuna juhlat ovat kuitenkin vaisuja – onneksi. Aamulla pääsen aina aikaisin työn ääreen. Yhtään leffaa en kerkeä katsomaan (paitsi omamme), joka on tietysti vähän noloa kun festivaalilla ollaan.

DocsDF järjestetään kolmatta kertaa. Festivaali on kunnianhimoinen ja organisaattorit Pau Montagud, Inti Cordera & työryhmä ovat energisiä ja kunnianhimoisia. He tekevätkin tärkeää työtä. Latinalaiseen Amerikkaan on tärkeää saada menestyviä dokkaritapahtumia, jotka lisäävät ja syventävät ihmisten tietoisuutta dokumenttielokuvan merkityksestä ja mahdollisuuksista. Jo parin vuoden jälkeen DocsDF näyttelee edelläkävijän roolia tässä prosessissa tällä mantereella. Reality TV:n ja päivittäishömppäsarjojen puristuksessa luova dokumenttielokuva ei ole ensimmäinen suureen yleisöön vetoava lajityyppi, ei varsinkaan Etelä-Amerikan valtioissa.

Avajaistunnelmaa DocsDF festivaalilla. Festivaalin taiteellinen johtaja Pau Montagud ja Arto Halonen

Vierailin festivaalilla jo sen ensimmäisenä vuonna Kuuban valloittajat –elokuvamme kanssa. Jo silloin pystyi havaitsemaan järjestäjien energisen otteen, joka on vauhdittanut asioita kolmanteen vuoteen mennessä ja selvästi monista vastoinkäymisistä on osattu myös ottaa oppia. Festaria on myös kehitetty ja laajennettu moneen suuntaan: on perustettu (toki perinteisen kaavan mukaan) rahoitusfoorumi, on workshopeja, Master Class ja normaalien elokuvateatteriesitysten ohella piristäviä telttanäytöksiä Mexico Cityn keskustassa.

Pyhän kirjan varjo-elokuvan esitys alkamassa teltassa keskellä Mexico Cityä

Festivaalivierailut ja tutustumiset eri kaupunkeihin voivat olla hyvin erilaisia, jopa niin että samasta vierailukohteesta saa aivan päinvastaisen kuvan eri kerroilla. Tällä matkalla istun lähinnä hotellin ravintolassa (kun nettiyhteys ei omassa huoneessa toimi) naputtelemassa tietokonetta ja kuljen aina välillä autokuljetuksilla eri tapahtumiin. Yllättäin täällä myös sataa ja on jopa koleaa. Näkymä on lähes koko ajan harmaa. Asun Condesan alueella joka on moderni ja mielenkiintoinen, mutta muun kiireen ohella aikaa löytyy lähinnä viereisen puistoalueen tarkkailuun.

Onneksi kahden vuoden takainen Meksiko-kokemukseni oli täysin erilainen ja monella tapaa poikkeava festarikokemus. Yleensähän festivaaleilla ei kaupunki nähtävyyksineen tule kovin tutuksi, mutta edelliskerralla DocPointin silloisena taiteellisena johtajana toiminut Kristina Schulgin (joka oli valitsemassa meksikolaisia elokuvia DocPointiin) aktivoitti minut kaupunkikulttuurin kokemiseen: kävimme pyramideilla, antropologisessa museossa, absurdeissa härkätaistelu ja Showpaini -näytöksissä ja kaupungin nuhjuisissa baareissa ja kolkissa. Taistelin silloin kramppaavan selkäni kanssa, mutta sinnikkäästi kävin lopulta myös muutaman elokuvankin katsomassa. Silloin oli lämmin ja paistoi aurinko.

Pyhän kirjan varjo on tänä vuonna festivaalin avajaiselokuvana. Se on tietysti suuri kunnia. Avajaiset on vanhassa historiallisessa kirkossa, jonka tiloissa toimii nykyään jonkinlainen kulttuurikeskus. Ohjelmistossa on peräti 150 elokuvaa, osa hienoja palkittuja teoksia. Suureen massaan valitettavasti hukkuu aina tärkeitä elokuvia, joita yleisö ei löydä, tiedotusvälineet ei kerkeä huomioida jne. Se on hienojenkin festivaalien nuiva puoli. Avajaisstatuksen vuoksi me olemme tällä kertaa onnekkaita. Kaikki päälehdet tekevät juttuja leffasta ja sana kiirii siitä eteenpäin, jopa niin että meksikolaiset kansanedustajatkin kysyvät lopulta dvd-kopiota Suomen suurlähetystöstä katsottavakseen.

DocsDF avajaisten yleisöä vanhassa kirkossa

Samaan aikaan käynnissä olevan Cine Nordico-tapahtuman järjestämiseen Meksikon Suomen suurlähetystö osallistuu akviitisesti. Se on myös sympaattinen tapahtuma ja pyörii Cinetecassa, Mexico Cityn elokuvakeskuksen sydämessä. Sukkuloin kahden festivaalin näytösten välillä. Keskustelut yleisöjen kanssa ovat mielenkiintoisia. Anu Apo johdattaa auttavaista suurlähetystön ryhmää, järjestäen mm. tulkkaus- ja kuljetusapua.

Suomen Mexico Cityn suurlähetystön tarmokkaat edustajat. Vasemmalla tulkkauksia hoitanut Arja Perälä ja oikealla Anu Apo

Suomalais-espanjalainen kollegani Alvaro Pardo kuvaa hauskalta vaikuttavaa lyhytdokkariaan festivaalin tuiskeessa. Amerikkalainen dokumentaristi Barbara Trent on festivaalin Juryssa ja hänellä on mukanaan Panama Deception -elokuvastaan voittama Oscar-patsas. Saadessaan Oscarin koki hän vahvasti, että se kuuluu kaikille ihmisille - joita hän on myös elokuvissaan kuvannut ja edustanut. Niinpä Barbaran matkustaessa seuraa Oscar aina mukana. Nyt Alvaro kameroineen seuraa tätä kulkua, mikä sisältää koomisia ja kummallisia hetkiä ihmisten kohdatessa Oscarin ja Barbaran.

Alvaro Pardo ja Oscar

Pysyn lopulta aikataulussa - siis myös "toimistotöitteni" suhteen. Viimeiseksi aamuksi saan hankittua jopa mehevän kankkusen. No vastapainoksi kerkeän käymään kerran meksikolaisella kuntosalillakin.

SUURIA AJATUKSIA: OLDENBURG/SAKSA, 11.-15.9.2008

2008-09-24T12:09:00.027+03:00

Oldenburgin elokuvafestivaalin kotisivut

Bremenin kupeessa on vauras saksalainen kaupunki Oldenburg. Ei nyt ihan pieni, mutta melko pieni festivaalikaupungiksi kuitenkin. Asukkaita on n. 160 000. Siellä järjestetään nyt jo 15. elokuvafestivaalit. Festivaalijohtajana on alusta asti toiminut sympaattinen ja persoonallinen Torsten Neumann. Itse asiassa tutustuin häneen jo kymmenen vuotta sitten New Yorkissa, missä tapasimme yhteisen elokuvaohjaajatutun luona. Torsten kokkaili silloin tuntikaupalla saksalaista perinneruokaa, joka sinnikkäästä ja pieteetillä tehdystä työstä huolimatta oli yhtä arkista ja tylsää kun saksalainen bratwursti. Kutsu kävi nyt Oldenburgiin ensimmäistä kertaa ja osasin odottaa festivaalilta enemmän kun Torstenin kokkaustaidoilta.

Festivaalijohtaja Torsten Neumann mietteliäänä

Oldenburgin elokuvafestivaali käyttää elokuvalehti Varietyn slogania mainostaessaan itseään: ”Euroopan Sundance-festivaali”. Festivaali onkin sympaattinen, perhehenkinen tapahtuma, jonne useat festivaalivieraat saapuvat aina uudestaan – kuin vuosittaiseen perhetapaamiseen. Festivaali keskittyy lähinnä independent fiktio-elokuviin. Tällä kertaa mukana on viisi dokkaria, joista Pyhän kirjan varjo on yksi. Festari on myös Saksan enskarimme, mikä tekee tilanteesta mielenkiintoisen. Varsinkin kun elokuvassa on vahva panos saksalaisten yritysten kautta.

Oldenburg on esimerkillisesti panostanut festivaalivieraiden kaitsemiseen ja viihdyttämiseen. On festivaaleja, joissa vieras on kuin yksinäinen susi harhailemassa elokuvateatterin, hotellin ja paikallisen baarin Bermudan kolmiossa, yrittäen etsiä mahdollisia lajitovereitaan. Mutta Oldenburg toimii päinvastoin. Vieraita kuljetetaan paikasta toiseen festivaalin yhden pääsponsorin eli Audin autoilla, juhlia ja kekkereitä on joka ilta kuten myös lounas- ja illallistapaamisia. Torstenille on selvästi tärkeää saada vieraat ja festivaaliyleisö viihtymään, joten viini virtaa ja bileet jatkuvat aamuun, joka vaikeuttaa pääsemistä seuraavan päivän rytmiin… huh.

Dokumenttielokuvanäytösten markkinointi ja salisijoittelu ei ole ihan huippua fiktioihin verrattuna, vaan enemmänkin varovaista, varman päälle pelaamista. Pienestä yleisöstä huolimatta leffamme molemmissa näytöksissä syntyy elokuvaesitysten jälkeen mielenkiintoiset keskustelut yleisön kanssa. Kukaan ei ilmoittaudu eikä paljastu Siemensin, DaimlerChryslerin tai Zeppelinin työntekijäksi, mutta perästä kuuluu eli saa nähdä virkistääkö elokuvan Saksa-visiitti saksalaisten firmojen propaganda-osastojen toimintaa.

Festivaali teki kunniaa kahdelle elokuvaohjaajalle tribuutin ja elämäntyöpalkinnon muodossa, James Tobackille ja Michael Wadleighille. Legendaarisen Woodstock-elokuvan ohjaaja Michael Wadleigh oli virkistävä poikkeus, ja olin otettu siitä että Oldenburg huomioi hänen uransa ja sitä kautta myös hänen merkittävän eri sukupolviin ulottuvan ”poliittis-hengellisen” vaikutuksen.

Michael Wadleigh Oscar-ehdolla olleen näyttelijä Seymour Casselin taputeltavana. Halonen miesten välissä

Michael kyllästyi aikoinaan Hollywoodin ”laskelmointiin”. Useat hänen poliittiset elokuvasuunnitelmansa kaatuivat loppumetreillä ja vuodet kuluivat. Menestyneen Woodstockin jälkeen hän pääsi ohjaamaan vain yhden pitkän Hollywood-fiktion, Albert Finneyn tähdittämän Wolfenin vuonna 1981. Lopulta Michael pakkasi laukkunsa perheensä kanssa ja vetäytyi Walesin maaseudulle. Siellä he pyörittävät maatilaa. Samalla hän on kehitellyt ja toteuttanut isoja koulutus- ja multimediahankkeita. Hankkeiden suunnitelmat ovat suuret ja ajatukset korkealla: ”jos haluaa muutosta pitää uskaltaa ajatella suuresti”. Suuresti, ainakin itsestään, ajattelevat myös jotkut festivaaleilla vierailevat amerikan maalta kotoisin olevat debytantti-näyttelijät. Kontakteja solmitaan, laseja kilistetään ja Hollywoodin punaisista matoista haaveillaan Oldenburgin punaisia mattoja mittailtaessa. Suuret ajatukset vaativat kylläkin myös usein syvyyttä ja sisältöä – jos asioiden kestävyyttä ja vaikuttavuutta tavoitellaan. Michaelilla niitä löytyy. Siksi kohtaaminen jäi positiivisesti mieleen. Myös Oldenburg ajattelee suuresti tai ”hillityn suuresti” pienessä sympaattisessa muodossaan.