International Documentary Festival Amsterdam (IDFA) 23.-25.11.2008

IDFA-festivaalin kotisivut

SUURIN JA KAUNEIN

Olen varannut kahden päivän matkan Amsterdamiin, missä on käynnistynyt jälleen alamme merkittävin ja suurin festivaali, International Documentary Festival Amsterdam (IDFA). Ensimmäisen IDFA-yön vietän kuitenkin oslolaisessa lentokenttähotellissa. Kaukana Amsterdamin ja IDFA:n rennosta ja samalla kiireisestä tunnelmasta.

Helsinki-Vantaan lentokenttä lumimyrskyn kourissa

Lumimyrsky valtaa Suomen juuri kun koneemme pitäisi lähteä. Seuraa viivästymisiä, peruutuksia, koneen vaihto sekä uuden koneen ”lumen ja jään puhdistusoperaatio”. Lopulta seitsemän tunnin odotuksen jälkeen pääsemme lähtemään. Välilasku on Oslossa ja jatkoyhteydet Amsterdamiin ovat tältä illalta menneet. Niinpä kalsea, suoraan kuin Hohto-elokuvasta oleva lentokenttähotelli on ensimmäisen yön majapaikkani. Hotelli tuntuu ”elävän” jatkolennoilta myöhästyvistä matkustajista, joita riittää ainakin tänä iltana. Hotellin pitkiä käytäviä pitkin kävelee monenlaista orpoa tallaajaa ja yksittäisten matkustajien ohella ainakin pari ryhmää äänekkäitä eestiläisiä ja venäläisiä matkaajia on löytänyt tiensä myös tänne vuonojen maahan.

Harmittelen Amsterdamin peruuntuneita tapaamisia, mutta yritän käyttää odotusajan hyödyksi ja teen ison läjän rästissä olevia työtehtäviä: työtodistuksia, tarjouksia ja sopimusehdotuksia. Seuraavana aamuna matka vie lopulta Amsterdamiin.

Festivaalin tyylikäs pääteatteri Tuschinski

Aloitimme festivaalikierron Pyhän kirjan varjon kanssa täällä vuotta aikaisemmin. Maailman ensi-iltamme oli ylvään Tuschinskin elokuvateatterin pääsalissa. Teatteri on nyt toista kertaa IDFA:n päänäyttämönä. Ensi-ilta viikko oli hektinen: näytöksiä, haastatteluja, keskusteluohjelmia ja kysymys- ja vastaussessioita yleisön kanssa. Osa yleisöstä piti elokuvaamme mokumenttinä eli feikki-dokumenttinä (=niin uskomaton elokuvan tarinankulku on/oli monen katsojan mielestä) ja samalla kun saimme puhua Turkmenistanin ihmisoikeustilanteesta sekä yritysten moraaliongelmista, saimme todistella elokuvamme faktisuutta. Nyt kun vuosi on kulunut on elokuvakin ”todistautunut” dokumenttielokuvaksi ja keskustelujen painopistekin on onneksi siirtynyt enemmän ja enemmän oleellisimpiin asioihin. Mielenkiintoinen vuosi takana kerrassaan.

IDFA:n 2007 ensi-illassa Kevin sekä Farid ja Ruslan Tuhbatullin

Olen tällä erää tapaamassa täällä muutamia kollegoita ja rahoittajia. Puhumassa tulevista suunnitelmista ja mahdollisista yhteistyökuvioista. Amsterdam onkin oiva paikka siihen, koska täällä ovat lähes kaikki alamme ihmiset. Eri festivaalien edustajia tupsahtaa eteen siellä ja täällä. Lukuisat kollegat etsivät rahoitusta ja onneaan rahoitusfoorumissa, elokuvamarketissa sekä yksittäisissä rahoittajatapaamisissa. Ja sitten onneksi on myös elokuvat, niiden tekijät ja yleisö. Täällä kaikille heille annetaan arvo – hieman toisin kun Nordisk Panoramassa. Esitykset pullistelevat väkeä ja monien leffojen teemojen ympärille on kehitetty mielenkiintoisia talk show- ja keskustelutapahtumia. Amsterdam todella rokkaa dokumentin tahdissa marraskuun loppuisin ja kerää vuosittain lähes 150 000 katsojaa elokuvasaleihin! Harva fiktiofestivaalikaan pistää paremmaksi.

IDFA valtaa Amsterdamin marraskuun lopussa

IDFA herättää myös kateutta. Niin kun suuret ja kauniit aina. Monien mielestä se on liian suuri, liian hektinen, liian profiiliton ja liian kaupallinen, joka kaappaa liikaa ensi-iltoja itselleen. Totta ehkä joistakin perspektiiveistä katsoen. Mutta marginaalitaiteelle IDFA:n olemassaolo luo uskottavuutta ja itseluottamusta. Se on myös esimerkki kaikille kaikkialla kuinka suuria massoja voidaan tavoittaa sisältö edellä. Alalle IDFA on kuin lähde autiomaassa. Se luo seksikkyyttä dokumenttielokuvalle ja sitä alamme myös tarvitsee, jottemme näivety ja jotta sanomamme tulee kuulluksi. Suuri yleisö tarvitsee myös tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Sitä joukkoa ei pidä eristää ulos vaikutuspiiristämme työntämällä sitä väen väkisin ”höttöteollisuuden uhriksi”.

Moni dokumenttielokuvafestivaali yrittää myös kilpailla IDFA:n kanssa: vääntää kättä ensi-illoista ja kritisoida sen profiilia. Miksei, kyllähän kaikki ravistelua ja kritiikkiä tarvitsevat kehittyäkseen, ja uudistuksia. Niin myös IDFA. Mutta IDFA:n vahvuus on myös nimenomaan ajan hermolla oleminen. Festivaalijohtaja Ally Derksin johdolla festivaalitiimi uudistuu ja modifoituu kiitettävästi ajan mukana ja näyttää myös suuntaa. Se on yksi menestyksen kulmakivi. Sitä paitsi Amsterdam on loistava paikka tärkeimmälle dokumenttifestivaalillemme. Dokumenttielokuva-väki ei kaipaa palmuja eikä aurinkorantaa festivaalikulissikseen, vaan kiehtovan, älykkään, taiteellisen, historiallisen, omituisen ja haastavan ympäristön. Ja sitä kaikkea Amsterdam on.

IDFAn Docs For Sale-osaston johtaja Laurien ten Houten sekä IDFA-Industryn johtaja ja yksi IDFAn perustajajäsenenistä Adriek van Nieuwenhuyzen

Mutta kiire tässä sirkuksessa toki tulee. Monien pienien festivaalien etu on siinä että asiat voi ottaa rauhallisesti ja keskittyä ajan kanssa tapaamaan muutamia ihmisiä, projekteja ja elokuvia. Täällä ihmiset ja asiat livistävät vauhdilla silmien ohi. Kiire tarttuu ja happi meinaa välillä loppua, varsinkin jos haluaa saada asioita mahdollisimman paljon aikaa. Olo on kuin sulttaanilla haaremissaan. Siellä on mukava käydä, mutta kiva sieltä on myös päästä välillä pois. Maha täyttyy mutta uupumuskin voi ylensyönnissä vatsavaivoineen iskeä.

One World festivaali, Bratislava, Slovakia 14.-16.11.2008

One World festivaalin kotisivut

SUOLAISTA RUOKAA JA IHMISOIKEUKSIA

Minulla on käsittämätön epäonni slovakialaisen ruoan kanssa, sillä kerta toisensa jälkeen saan eteeni suolaista ruokaa. Tai sitten täkäläinen ruokakulttuuri on hyvin omintakeinen. Ostan hotelliini myös lähdevettä, joka paljastuu kuitenkin kivennäisvedeksi ja slovakialaiseen tapaan hyvin suolaiseksi.

Elämäni suolaisimman pastan jäänteet

Ensimmäinen ruokailuni Bratislavassa on kuitenkin lounas Suomen suurlähetystössä lähettiläs ja rouva Jukka Leinon tarjoamana. Olen lähtenyt aamuyöstä liikkeelle Istanbulista ja kun viimein tupsahdan suurlähettilään residenssiin Münchenin ja Wienin kautta pökkyräisenä, kolkuttelee nälkäkin vatsassa. Keitto on erinomaista ja suolatasoltaan tasapainossa. Lohikin menettelee, mutta sen päällä on suolainen siivu pekonia. Ja minä kun en syö ns. punaista lihaa. Pekoni vaihdetaan annoksestani pois, mutta suolasta käpristynyt pekoni jää kummittelemaan väsyneeseen mieleeni. Siitä lähtien kaikki ruokailut Bratislavassa ovat yhtä alamäkeä.

Suurlähettiläspari Jukka ja Eva Leinon kanssa residenssin parvekkeella Tonavan vierellä

Tutustuin Jukka Leinoon jo New Yorkissa, missä hän toimi Suomen pääkonsulina. Järjestin suomalaisen dokumenttielokuvatapahtuman, Norden Exposuren, New Yorkissa vuonna 2002, jota Suomen New Yorkin pääkonsulaatti oli Jukka Leinon ja kulttuurivastaava Ilkka Kalliomaan johdolla vahvasti tukemassa. Slovakiassa Leino selvästi haluaa elvyttää ja tukea suomalaisen kulttuurin esilletuomista, mikä kuulostaa hienolta ja siksi myös saamme nauttia hänen vieraanvaraisuudestaan. Leino esittelee ruokailun lomassa myös residenssinsä mielenkiintoista historiallista ja maantieteellistä sijaintia: Tonava virtaa residenssin edustalla ja parvekkeelta näkee suoraan niin Itävaltaan kuin Unkariinkin. Kommunistiaikoina useat tsekkoslovakialaiset yrittivät uida residenssin edustalta Tonavan toiselle puolelle länteen, mutta tulivat useimmiten ammutuiksi rantaveteen. Lähistölle on pystytetty muistomerkki, mihin on kaiverrettu Tonavaan ammuttujen nimet. Oivallinen paikka siis ihmisoikeusfestivaalille.

Festivaali yllättää monin tavoin positiivisesti ja se muistuttaakin positiivisessa valossa Liettuan Human Rights-elokuvatapahtumaa. Ohjelmistoon on valittu monia tunnettuja ja hyviä elokuvia, jotka vähintään ”lievästi” sivuavat ihmisoikeusteemaa. Olen ties monennen kerran festivaalilla ”samojen” elokuvien kanssa, kuten A Jihad for Love, Septembers, Up The Yangtze ja Taxi to the Dark Side. Kaiken kaikkiaan esillä on 80 dokumenttielokuvaa. Yleisöä elokuvat myös kiinnostavat ja näytöksissä on paljon väkeä. Festivaalijärjestäjät ennakoivat että viiden päivän festari kerää 20 000 katsojaa, mikä on kerrassaan loistava saavutus.

Festivaali toivottaa tervetulleeksi

Keskustelu yleisön kanssa on myös antoisa. Kokoamme joka festivaalille taustatietopaketin kyseisen maan yhteistoimista Turkmenistanin diktatuurihallinnon kanssa ja saman olemme tehneet nyt myös Slovakian suhteen. Slovakian ulkoministeri on käynnistänyt neuvottelut Turkmenistanin presidentin Gurbanguly Berdymuhammedovin kanssa Turkmenistanin ja Slovakian kauppasuhteiden kehittämiseksi ja yhteistyötä onkin alettu nopeasti viemään eteenpäin. Kyseessä on yleinen trendi joka puolella, myös Euroopassa: mitä erinäisimmät valtiot kyttäävät mahdollisuuksia päästä tekemään yhteistyötä kaasu- ja öljyrikkaan Turkmenistanin kanssa. Ihmisoikeuksista ei liiemmin kysellä. Suunnitelmat uusista kaasuputkista aiheuttavat yhä enemmän hinkua Turkmenistanin presidentin pakeille. Maassa tapahtuneet ”näennäismuutokset” (=ei todellisia muutoksia ihmisoikeus- ja sananvapaustilanteessa) ja uuden presidentin ”kasvojenkohotuskampanja” ovat lisänneet ”turvallisuutta” ja seksikkyyttä toimia yhteystyössä tämän totalitäärisen valtion kanssa.

Esityksen jälkeisessä paneelikeskustelussa

Jotkut ministeriön virkamiehet heristävät kiinnostuneina korviaan elokuvaamme kohtaan, sekä tiedoille Slovakia-Turkmenistan suhteista. Slovakian Amnestyn johtaja aktivoituu informaatiosta. Hänellä on tapaaminen ulkoministerin kanssa parin viikon sisällä ja hän aikoo ottaa asialistalleen Turkmenistanin tilanteen ja kaupankäynnin moninaiset ongelmat diktatuurihallinnon kanssa.

Bratislavan One World ei ole kilpailufestivaali, mutta yleisöpalkinto täälläkin jaetaan. Ilmeisesti yleisö on tykästynyt elokuvaamme, koska se kohoaa äänestyksessä kakkoseksi. Voiton vie Kongoon sijoittuva elokuva, joka valitettavasti jää kiireessä näkemättä. Surullinen tosiasia festivaalivierailuissa (ellei satu olemaan Juryn jäsenenä) on se, että mitä enemmän ohjelmaa itselle ja omalle elokuvalle on järjestetty sitä vähemmän saa mahdollisuuksia nähdä muiden töitä. Se on usein noloa, koska festivaaleilla törmää koko ajan myös uusiin tekijöihin, joiden elokuvan haluaisi nähdä. Eli mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän elokuvia haluaisi nähdä. Luterilaisessa yhteisössä kasvaneen omatunto kolkuttaa ja on kovilla tässä yhtälössä.

Kauniit Slovakian setelit väistyvät vuoden 2009 alussa Euron tieltä

International 1001 Documentary Film Festival, Istanbul 12.-14.11.2008

Istanbulin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

AHMET AHNE JA TURKIN MEDIASOTA

Astun lentokenttäbussista Taksimin keskusaukiolle. Paahdettujen kastanjoiden tuoksu leijuu ilmassa. Kaikki tuntuu ja tuoksuu tutulta. Aivan kun olisin ollut vain hetki aiemmin täällä. Kuitenkin jo lähes kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kuvasimme Istanbulissa Pyhän kirjan varjo –elokuvaamme. Iranin Teheranin ohella tämä on yksi niistä paikoista, jonne en uskonut päätyväni valmiin elokuvan kanssa, siksi arkaluontoinen elokuva on molempien maiden perspektiivistä katsottuna.

Syvät ja pitkät naapurisuhteet sitovat Turkin ja Turkmenistanin historiat toisiinsa. Turkmenistanin edesmennyt diktaattori Saparmurat Nijazov kirjoitti Ruhnama-kirjan (=sielun kirja), jonka avulla hän hallitsi ja alisti kansaansa. Ahneuksissaan länsimaiset yritykset käännättivät kirjaa omille kielilleen päästäkseen sisälle satumaisiin bisnes-mahdollisuuksiin. Megalomaaninen Nijazov oli otettu käännöstoiveista. Uudet käännökset hivelivät hänen ”taitelijan sieluaan” ja antoivat myös uusia aseita opposition alistamiseen: kaikki yritysten lähettämät Ruhnamaa ylistävät kirjeet julkaistiin eri tiedotusvälineissä ja luettiin mm. uutisissa ja luotiin näin kansalle kuva, että koko maailma seisoo Nijazovin diktatuurihallinnon takana.

Turkkilainen liikemies Ahmet Chalik oli propagandaorkesterin johtaja ja hänestä tuli Nijazovin läheisin liikekumppani ja jopa ministeri Nijazovin hallitukseen. Ahmetin ei tarvinnut pyrkiä Kalifiksi Kalifin paikalle, sillä toimiessaan Nijazovin ja Ruhnaman varjona tuli hänestä lopulta Nijazoviakin vaikutusvaltaisempi. Ahmet ruokki Nijazovin turhamaisuutta ja megalomaniaa ja sai pysyvän paikan diktaattorin sydämessä. Hän aloitti mm. Ruhnama-kirjan käännättämisen eri kielille, antoi Nijazoville syntymäpäivälaksi näköispatsaan Ruhnama-kirjasta ja ehdotti kuukausien nimien muuttamista Nijazovin sukulaisten ja Ruhnaman mukaan. Ahmetin valta ja liiketoimet kasvoivat Turkemenistanissa samaa tahtia kun Nijazovin hulluus. Tekstiili- ja puuvillateollisuudesta Ahmet laajensi rakennusteollisuuteen ja lopulta kaasu- ja öljyteollisuuteen.

Saparmurat Nijazov ja Ahmet Chalik rakennussuunnitelman äärellä

Nyt vallan vaihduttua Turkmenistanissa, ei uusi hallitsija Gurbanbuly Berdymuhammedovkaan ole päässyt Chalikista eroon, vaikka hän on taidokkaasti putsannut ympäriltään Nijazovin lähipiirin. Ahmetin valta on niin merkittävä, että uuden presidentin on siedettävä häntä. Chalik on mm. uudessa Kiinan ja Turkmenistanin kaasuputkihankkeessa kolmantena osapuolena mukana. Valtioiden rinnalla.

Kun aloitimme Chalikin toimien tutkimisen reilut kolme vuotta sitten, turkkilaiset eivät juuri tunteneet häntä. Hän oli yksi Turkin rikkaimmista henkilöistä, mutta osasi samalla vältellä taidokkaasti julkisuutta. Kaikki Turkin poliittiset tahot halusivat Ahmetin taakseen ja tuekseen ja lopulta voiton korjasi nykyisen pääministerin Recep Erdoganin AKP-puolue. Aivan kuten Chalik-Nijazov tarinassa, Chalikista on tullut läheinen ystävä Erdoganille sekä myös Turkin presidentille Abdullah Gülille. 2007 vuoden lopulla Chalik ja Erdogan tekivät ison siirron. Pääministerin tuella Chalik osti Turkin toiseksi suurimman mediakompleksin ATV-Sabahin, joka pitää sisällään TV-kanavan (ATV), radiokanavan (Radio City), viisi sanomalehteä etunenässä yksi Turkin suurimmista sanomalehdistä (Sabah) sekä kymmenen aikakausilehteä. Mediakompleksin kauppahinta oli epäilyttävän alhainen ja huhut kertovat pääministerin junailleen edullisen hinnan kuten myös pankkitakaukset kaupalle. Valtapuolue siis kaappasi ison siivun Turkin mediavallasta ja Chalikista tehtiin myös mediakeisari. Syyskuussa 2008 pääministeri kohahdutti kehottamalla ihmisiä boikotoimaan opposition edustamaa mediaa. Nyt Ahmet tunnetaan Istanbulissa.

Chalikin omistamia sanoma- ja aikakausilehtiä

Mutta ihmiset eivät edelleenkään tiedä Ahmetin toimista Turkmenistanissa. Siellä hän kyseenalaisin keinoin teki rikkautensa ja ostaa nyt niillä rahoilla oman maansa ja koko Keski-Aasiaa valtaa itselleen. Ahmetin tarina on osa Pyhän kirjan varjo -elokuvaamme. Hän on elokuvan ns. ”paha poika” tai ainakin vastavoima demokratiataistelijoille. International 1001 Documentary Film Festival on tehnyt rohkean teon valitessaan elokuvan ja vieläpä festivaalin avajaiselokuvaksi. Mielenkiinnolla odotan yleisön reaktioita. Ahmet Chalik ja pääministeri Erdogan on kutsuttu myös paikalle.

1001-festivaalin avajaisyleisöä

Italian pääministeri Silvio Berlusconi on myös tapaamassa pääministeri Erdogania. Tapaamisen tärkein agenda on energiayhteistyö. Turkmenistanista Turkkiin ja sitä kautta Eurooppaan suunniteltu kaasuputki on epäilemättä asialistalla. Ahmetilla on tietenkin hankkeessa merkittävä rooli. Privaattikeskusteluissa jaetaan taatusti kokemuksia myös median omistuksesta sekä kansan hallitsemisesta ja manipuloinnista. Tässähän mediakeisari Berlusconilla on pitkällinen kokemus ja ilman mediavaltaansa hän ei olisi koskaan noussut pääministeriksi. Mietin ottaakohan Ahmet osaa keskusteluihin – vai onko hän kenties matkoilla Turkmenistanissa tai Kiinassa.

Pyhän kirjan varjo Hürriyetin sivuilla Erdoganin ja Berlusconin kanssa

Opposition oikeistolainen sanomalehti Hürriyet kirjoitti ennakkoon näyttävästi elokuvastamme. Artikkelin toimittaja Ersin Kalkan on ollut rohkea kirjoituksissaan ja valtio onkin haastanut hänet lähes kolmekymmentä kertaa oikeuteen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” rikoslain 301 pykälän perusteella. Ersin on selvittänyt oikeusjutut voitokkaasti, mutta niskaan on satanut myös uhkailua ja kiristämistä. Ersin yritettiin ostaa myös Ahmetin omistaman Sabah-sanomalehden toimittajaksi. Palkka olisi ollut huomattavasti nykyistä suurempi. Ersin ei ollut kuitenkaan ostettavissa ja hiljennettävissä. Hän ei halua myydä itseään uudelle mediakeisarille.

Toimittaja Ersin Kalkan ja ohjaaja Arto Halonen 1001-festivaalin avajaisissa

Festivaalia varjostaa suru-uutinen. Merkittävä dokumenttiohjaaja ja dokumenttielokuvajärjestön aktiivijäsen on kuollut yllättäin kaksi päivää aiemmin. Kollegat kantavat ohjaajan kuvaa kaulassaan ja tekevät siten hänelle ja hänen ansiokkaalle työlleen kunniaa. Avajaisjuhlassa on siis mukana niin surua kuin iloakin. Tapahtumasta vastaava Turkin dokumenttielokuvajärjestö luovuttaa Pyhän kirjan varjo -elokuvallemme kunniapalkinnon ”merkittävästä työstä elokuva-alan hyväksi”. Myös loppuaplodit ovat yllätyksekseni raikuvat. Ahmetia ja Erdogania ei näy yleisössä ja heidän tukijoukkonsa pysyvät hiljaisina. Palaute on kannustavaa ja elokuvaa kiitetään sen rohkaisevasta vaikutuksesta. Ahmet Chalikin toimet halutaan levittää myös turkkilaisten tietoisuuteen. Chalikin ATV-kanavalla työskentelevä ohjaaja on häpeissään. Hän pyytää kopiota opposition kansanedustajien katsottavaksi ja lupaa yrittää elokuvaa myös opposition omistaman TV-kanavan levitykseen. Hän kuitenkin pelkää, ettei edes oppositio uskalla esittää elokuvaa kanavallaan, koska Ahmetin lisäksi he saisivat myös pääministerin sekä presidentin vihat niskaansa. Turkissa on pitkä historia pelon ja uhkailun kautta hallitsemisesta, ja vaikutusvaltaisten ihmisten pelotteet toimivat edelleen tehokkaasti. Tämä kuulostaa tutulta myös suomettumisen rämettämässä maassamme. Pieni Suomi hakee suomettumiskohdettaan nöyränä ja pelokkaana. Neuvostoliiton ja Kiinan jälkeen isoveljeksi on noussut Nokia, jonka edessä kontallaan pelokkaina ja hiljaisina makaa koko kansakunta arka pääministeri etunenässä.

1001-festivaalin kunniapalkinto Pyhän kirjan varjo-elokuvalle

Islamilainen liberaalisanomalehti Zaman tekee haastattelun elokuvaamme liittyen. Sabahin ja Hürriyetin lailla myös Zaman on yksi Turkin johtavista sanomalehdistä. Toimittaja tulee avajaisnäytökseen ja on innoissaan näkemästään, suitsuttaen elokuvaa. Juttua ei kuitenkaan koskaan kuulu. Ahmet ei omista Zamania, mutta hän on lehden tärkeä tukija ja rahoittaja. Tätä toimittaja ei selvästi tiedä. Juttu juuttuu toimitukseen. Ahmetin ja Erdoganin mediakontrolli ja -valta toimii hämmentävän hyvin.

Sheffieldin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali 07.-10.11.2008

Sheffieldin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

SHEFFIELD - TERÄSTEOLLISUUDEN KULTTUURIKASVOT

Päivän verran täällä on kohtuullisen lämmin, suorastaan lempeä sää. Sitten vettä tulee poikittain ja tuuli riepottaa sateenvarjoja ja niiden kantajia. Terästeollisuudesta ponnistanut Sheffield näyttää loppusyksyn runnellut kasvot. Paikalliset ovat täällä jalkapallosta kiinnostuneempia kuin elokuvista, siitäkin huolimatta että Sheffield Wednesday F.C tippui valioliigasta ykköseen joitakin vuosia sitten. Se oli kova isku kaupungille. Vähän kuin koko terästeollisuus kaatuisi yhdessä yössä. Kulttuurista ei ole Sheffieldin itsetunnon nostajaksi, mutta onneksi dokumenttielokuvat merkitsevät täälläkin, Englannin johtavalla dokumenttielokuvafestivaalilla, joillekin paljon - vaikka massat istuvat pubien lämmössä katse kiinni TV:stä tulevassa jalkapallo-ottelussa.

Lauantai-illan jalkapallo-ottelu saa poliisit pubin edustalle

Festivaalidelegaatteja riittää täällä ympäri maailmaa – joten näytöksissä on kohtuullisesti väkeä. Paikallisväestöön kuitenkin kannattaisi panostaa vahvemmin. Mutta ei se tietysti ole helppoa. Itse asiassa festari on erinomaisesti esillä katukuvassa ja paikallisella yliopistoalueella, mutta kulttuurimurros vaatii selvästi aikaa.

Women Make Movies-levitysyhtiön Debra Zimmermann Ruhnaman pauloissa

Monessa suhteessa festivaali on hoidettu erinomaisesti. Tapahtuma on keskitetty tehokkaasti yhden teatterikompleksin ympärille festivaaliklubeineen ja festivaalitoimistoineen. Tieto kulkee, keskusteluja, seminaareja ja juhlia riittää. Myös ohjelmisto on hyvin koottu. Positiivinen yllätys on myös brittiläisten dokkareiden hyvä taso. Muutakin kun BBC:n sapluunaan tehtyä reportaasia siis löytyy tästä valtakunnasta.

Festivaalikeskus Sheffieldissä

Festivaalin ohjelmistovastaava Hussain Currimbhoy hoitaa työtään pieteetillä ja näyttää harvinaisen rohkaisevaa esimerkkiä. Hän on henkilökohtaisesti läsnä näytösten alussa, pitämässä huolta siitä että kaikki on tekniikan osalta kunnossa. Kerrankaan minun ei tarvitse juosta salin ja konehuoneen väliä: Hussainilla ja hänen assistentillaan on radiopuhelimet ja yhteys konehuoneeseen on koko ajan päällä. Niinpä leffamme tämänkertaiset skarppi ja ”kuvanopeus” –ongelmat saadaan hoidettua käden käänteessä.

Arto Halonen ja Hussain Currimbhoy

Jokailtaisen juhlien jälkeen on viimeisenä iltana vielä festivaalin henkilökunnan loppubileet. Ja täällähän kyllä juhliminen luontuu. Jään kerrankin festivaalin loppuun. Festivaalin työntekijät juhlivat hyvin tehtyä työtään. Ovat ylpeitä. Niin kannattaakin.

Skottilais-aiheisten juhlien sisäänheittäjä toivottaa vieraat tervetulleeksi

Taiwanin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali 01. – 06.11.2008

Taiwanin dokumenttielokuvafestivaalin kotisivut

MUISTOJA TAICHUNGIN LÄMMÖSSÄ

Liettuan jälkeen pysähdyn viideksi tunniksi Helsinkiin. Kerkeän pestä pyykkiä ja jopa hetken pysähtyä ajatuksiini, matkustamiseeni. Kun matkustaa, lähtee aina jostakin tilanteesta toisaalle ja kun palaa, niin palaa tavallaan hetkeen mistä on lähtenyt. Kaukosäätimestä ei voi kuitenkaan pysäyttää lähtöpaikan (=kotimaan) kehitystä, joten asiat soljuvat poissaolon aikana eteenpäin. Aikaa ei voi hallita, eikä jakautua fyysisesti eripuolille. Matka on aina valinta. Se ei ole pelkästään ”lisä” – uusi nyanssi vanhan joukkoon tai jälkiruoka illallisen päälle. Se on joko tai ei – siellä tai täällä -tilanne.

Ihmissuhteita yltiöpäinen matkustaminen koettelee. Levoton elämäntapa vieroittaa ja pelottaa – ja myös toki kiehtoo, ainakin matkustajaa. Miten siis asioita voi ja uskaltaa rakentaa levottoman elämäntavan ympärille.. Tai toisaalta, miksei voisi. Ehkä liikkeellä olo luo turvaa ja pitää pysähtymisen pelon etäämpänä, ainakin näennäisesti. Ehkä se on myös minulle eräänlaisen jatkoajan pelaamista. Varsinkin kun tietää pysähtymisen tärkeyden ja kun tuntee myös siihen vetoa.

Taiwan tuo paljon muistoja mieleen. Käyn niitä paljon matkalla läpi. Ehkä olen aiemmin kokenut täällä jotain niin nopeasti ja paljon, etten ole kerennyt käsittelemään sitä. Olen Taiwanin festivaalilla toista kertaa. Festivaali järjestetään joka toinen vuosi ja ensimmäinen kerta oli vuonna 1998, jolloin olin Taipeissa Tiibetiin sijoittuvan Karmapa – Jumaluuden kaksi tietä –elokuvani kanssa. Nyt festivaali on siirtynyt maan (tai kiinalaisten mielestä maakunnan) toiseksi suurimpaan kaupunkiin Taichungiin. Tämäkään ei ole pieni paikka vaan pitää sisällään peräti 2,3 miljoonaa asukasta.

Festivaalimainos hotellin edustalla

Festivaali aloitti kymmenen vuotta sitten näyttävästi. Oli hieno ohjelmisto ja arvokkaat palkinnot. Suomesta paikalla oli myös Pirjo Honkasalo ja Marita Hällfors Atman-elokuvan kanssa. Festivaali tarjosi myös hienon mahdollisuuden tutustua hieman enemmän Pirjoon, jonka työtä olen paljon arvostanut vuosien varrella. Vaikka festivaalit ovat tavallaan levottomia luonteeltaan, tapahtuu myös siellä syventäviä, rauhoittavia ja jäsentäviä pysähtymisiä, myös kollegojen kanssa.

Taichungin taidemuseon julkisivu

Minua harmittaa, ettei Taiwan järjestä festivaaliaan joka vuosi. Välivuodet pudottavat tapahtuman kartalta ja pitkäjänteinen festivaalin ja organisaation kehittäminen tulee hankalammaksi ja kömpelömmäksi. Paikka ja yleisö vaikuttavat erinomaiselta kohteelta tehdä pitkäjänteisen työn kautta jotain merkittävää. Festivaalipaikkana on Taichungin taidemuseo, joka on nostanut festivaalin hienosti esille. Näytöksiä on neljässä salissa samanaikaisesti ja yleisöä riittää yllättävän paljon jopa päivänäytöksiin. Taiwanilaiset ovat myös innokkaita keskustelijoita. Pyhän kirjan varjo kirvoittaa esitysten jälkeen pitkät jälkikeskustelut, joista toinen kestää yli tunnin. Tiibet-elokuvani sekä Kiinan mustalle listalle ”pääseminen” kiinnostaa myös taiwanilaisia, jotka selvästi lukevat Pyhän kirjan varjo –elokuvaa oman tilanteensa ja Kiina-suhteensa kautta: tavallaan huolestuneina siitä mihin he vielä voivat vajota Kiinan kanssa ja miten pitkälle Kiina voi alistamisensa ulottaa.

Taidemuseon etupiha Taichungissa

Elokuvan jälkikeskustelu käynnissä

Olen ottanut Olympia-paidan mukaan festivaaleille. Minut oli kutsuttu Pekingin olympialaisiin Veikkauksen ja Suomen olympiakomitean delegaatiossa, mutta Kiina ei suostunut lopulta myöntämään minulle viisumia. Delegaation jäsenille jaettiin ”kisavarusteet” olympialaisiin, mukaan lukien paita, mihin Suomi-teksti on kirjailtu tyylikkäästi Kiinan kielellä selkäpuolelle. Laitan paidan päälle esityksiin ja keskusteluihin, olenhan Suomen edustajana täällä ja vieläpä ainut sellainen. Ja sitä paitsi tämän lähemmäksi Kiinaa minua ei päästetä – ei ainakaan nykyisen totalitäärisen hallinnon aikana. Olkoon tämä sitten minun Olympia-edustukseni. Pyhän kirjan varjokin oli valittu festivaalille Pekingiin, mutta olympialaisten jälkeen myös se joutui lisäkseni ”mustalle listalle” ja festivaali poisti sen ohjelmistostaan.

Artolla Suomi-edustuspaita päällä

Taiwanilaiset ovat järjestelyissään sydämellisiä ja lämpimiä – se toki kuuluu kulttuuriin, mutta vaikuttaa vahvasti myös aidolta J Jokainen vieras saa omaan käyttöönsä ns. avustajan, joka auttaa aikatauluissa, käytännön asioissa sekä toimii paikallisena oppaana. Festivaaliklubi puuttuu, josta pieni miinus. Mutta sekin on selvästi kulttuurisidonnaista – juhlimisen sijasta mieluummin kävellään ja kävelytetään vieraita ”yötorilla” – mikä on Taichungin aktiivisin keskus ja ihmisten kohtaamispaikka.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ratkeavat festivaalin jälkipuoliskolla. Ihme tapahtuu monien mielestä Obaman voiton myötä. Myös Taiwanissa monet paikalliset ja festivaalivieraat liikuttuvat ja tuntevat ylpeyttä – kuuntelevat herkistyneenä Obaman voittopuhetta, allekirjoittanut mukaan lukien. Obamassa konkretisoituu ihmisten hätä ja toivo paremmasta. Hänessä kulminoituu käsittämätön muutoksen mahdollisuus, johon ihmiset haluavat uskoa. Maailman hätä on suuri. Se tulee tekemään Obaman tehtävästä mahdottoman. Toivottavasti tästä toivon ja ”puhtauden symbolista” jäisi kuitenkin mahdollisimman paljon elämään – vuosien ja virkakauden tai –kausien jälkeenkin.

Sama hätä ja pelko leijuu myös täällä, ja sitä pitäisi päästä jotenkin purkamaan pois ihmisten mielistä. Obamakaan ei siinä auta, Kiinan väijyessä varjon lailla kulman takana kuin kehitysvääristynyt isoveli.

"Ad Hoc: Inconvenient Films" Human Rights Film Festival, Vilna, Liettua 29.-31.10.2008

"Ad Hoc: Inconvenient Films" elokuvafestivaalin kotisivut

IHMISOIKEUKSIA JA NUOREKASTA TUNNELMAA

Lentokentältä suoraan hotellin kautta esitykseen. Otan pikaisen suihkun ja tempaisen Ruhnaman ja muun rekvisiitan mukaan. Järjestäjillä on yllätys: he ovat saaneet käsiinsä liettuankielisen Ruhnaman, jota esittelemme yleisölle matkassani kulkevan englanninkielisen version kanssa. Irlantilainen öljy-yhtiö Emerol käännätti Ruhnaman sekä Liettuan että Latvian kielille. Englanniksi kirjaa ei voinut enää kääntää, ja kun yhtiön hallituksessa istui liettualaisverta niin kirja kääntyi kahdelle uudelle kielelle. Emerol kruunasi tätä kautta menestyksensä Turkmenistanissa.

Elokuvan näytös on täynnä ja ihmisillä riittää kysymyksiä. Matkalle on tullut mukaan kuvaajamme Hannu Pekka Vitikainen, jonka kanssa vastailemme yleisölle. Vitikainen on menossa yksin leffan kanssa parin viikon kuluttua Bosnia ja Hertsegovinaan, joten kysymys-vastaus-sessio toimii hänelle hyvänä lämmittelynä.

Kuvaaja HP Vitikainen ja festivaalijohtaja Gediminas Andriukaitis sekä liettuan- ja englanninkieliset Ruhnamat

Festivaalin ihmisoikeusteema ei tunnu hylkivän yleisöä. Pikemminkin päinvastoin. Yleisöä on hyvin liikkeellä myös muissa näytöksissä. Festari järjestetään toista kertaa. Järjestäjät ovat nuoria, mutta sitä on myös yleisö. 95% yleisöstä on alle kolmekymppisiä, mikä on poikkeuksellista. Yleensä festareiden yleisö on kirjavaa, toki nuori yleisö on usein enemmistönä, mutta myös vanhempaa katsojakuntaa löytyy. Mitähän liettualaiset yli kolmikymppiset tekevät vapaa-ajallaan?

Festivaaliyleisöä Vilnan festivaalilla

Siivooja herättää aamulla. Tunkeutuu vahingossa hotellihuoneeseen, hämmentyy ja poistuu paikalta. Minäkin hämmennyn: missä oikein olen.

Batumi International Art-House Film Festival 25.-29.10.2008

Batumin elokuvafestivaalin kotisivut

KIRJAMESSUILTA SODASTA TOIPUVAAN GEORGIAAN

Helsingin kirjamessuilla Ruhnama-kirja ja Anti-Ruhnama

Saimme Pyhän kirjan varjo –kirjamme painosta, ja pari päivää kuluikin kirjamessuilla kirjaa markkinoidessa sekä kirjan julkaisujuhlien pyörteissä. Kömmin julkkarijuhlista kotiin aamu neljän kieppeillä ja kone Georgiaan (tai siis Riikaan, Istanbuliin ja sieltä Georgian Batumiin) oli lähdössä aamu kuuden jälkeen. Hieman heikossa hapessa sain pakattua viimeiset tavarat laukkuuni eli Ruhnama-kirjan ja nipun vanhoja lukemattomia Hesareita. Ja ei kun taas matkaan.

Liken Nora Varjama sekä Kevin ja Arto kirjan julkaisujuhlassa

Uuvuttavia lentoja laskuhumalaiselle, mutta onneksi olo kohentuu ”lento lennolta”. Puolalaiset ja iranilaiset tuntuvat seuraavan minua joka festivaalille. Täällä Batumissa on myös laaja Kieslowskin ympärille rakennettu Puola-retrospektiivi (kuten Teheranissa) ja pienempi iranilaisten elokuvien katselmus. Paikalla on iso puolalaisryhmä sekä muutamia henkilöitä Iranista. Jotkut puolalaisvieraista tapasin jo Teheranissa. Joskus elokuvantekijöiden maailma on pieni. Ensimmäinen ilta jatkuukin monien koukeroiden kautta puolalais-aktiivien kanssa paikallisessa diskossa, ”Hollywoodissa”. Meno on kuin valloitetulla sotatantereella. Savukone tupsauttelee hetkittäin ja hikisesti savua ilmaan samalla kun puolalaiset yrittävät urheasti nostaa vaisun ympäristön tunnelmaa.

Puolalaiset elokuvat olivat vahvasti esillä festivaalilla

Batumi on Georgian suurin satamakaupunki Mustanmeren äärellä. Sodasta ei juuri näy jälkiä. Täälläpäin venäläiset pommittivat joitakin sotilaskohteita, mutta siviiliuhreilta vältyttiin. Sodasta toki puhutaan, ja se siirsi myös festivaalia yli kuukaudella. Hienoa, että se kuitenkin lopulta järjestetään. Myös toinen Georgian elokuvafestivaaleista Tbilisissä leijuu epävarmuuden tilassa. Festivaalin piti olla joulukuussa, mutta se on päätetty siirtää ensi vuoden alkuun ja on mahdollista että se jopa perutaan kokonaan.

Batumin patsas- ja kaupunkikulttuuria

Festarilla on retrospektiivien ja erikoisnäytösten ohella myös kilpasarjat niin fiktio- kuin dokumenttielokuville. Chicagon dokumenttielokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija Christopher Kamyszev on laatinut festarin dokkariohjelmiston. Olemme mukana laadukkaassa sarjassa yhdeksän dokumenttielokuvan joukossa. Mukana ovat mm. paljon kiertävät Up the Yangtse (Yung Chang, Kanada), The Champagne Spy (Nadav Schirman, Israel), Revue (Sergei Loznitsa, Venäjä) ja Echoes of Home (Stefan Schwietert, Saksa-Sveitsi). Georgialaisen, mutta nykyisin Ranskassa asuvan ja maailmalla menestyneen Nino Kirtadzen elokuva Durakovo: Village of Fools on sarjassa myös mukana.

Elokuvantekijävieraita ei ole puolalaisten eikä iranilaisten lisäksi montaakaan. Miksiköhän minut tänne haluttiin ja kustannettiin, mietin… Otan sen tietysti kohteliaisuutena ja kunniana. Järjestäjät pitävätkin hyvää huolta: kuljetukset toimivat ja ruokaa riittää. Tosin joka päivä lounasta ja illallista syödään saman kaavan ja menun mukaan: juustoja, leipää, vehnäleipää, juustoleipää, tomaattia, kurkkua ja saslikkia. Ihan hyvää alkuun, mutta parin päivän jälkeen tulee jo korvista ulos.

Illallispöytä

Järjestelyt ovat laatuleffoista ja hyvästä hengestä huolimatta ajoittain kotikutoiset. Leffojen esitykset on myöhässä ja projektorien käyttäjät omaavat vanhan neukkulaisen työmoraalin eli eivät ole ihan tapahtumien kanssa ajan tasalla. Pyhän kirjan varjosta on saatu 35 mm:n filmikopio paikalle. Se on hyvä, mutta se tietää taas enemmän riskejä, että esitys menee pieleen. Jälleen kerran juoksen salin-konehuoneen-salin välillä elokuvan aikana ja koitan saada äänentasoa ylemmäksi ja kuvaformaattia oikeaksi. Kaiken lisäksi elokuva aloitetaan vasta ensimmäisen minuutin kohdalta ja lopetetaan liian aikaisin. Mietin miltäköhän leffamme 35 mm:n esitykset näyttävät maailmalla, kun en ole mukana. Vaikka filmi on filmi niin DVD:llä alkaa olla puolensa. Ainakin se sopii amatöörien käyttöön paremmin.

Festivaalin pääteatteri Batumissa

Suuntaan festivaalin päätöspäivänä aamuyöstä omituista reittiä kohti Liettuaa. Koska kyseisenä päivänä ei ole lentoja Istanbuliin, ajan taksilla kolme tuntia Turkin puolella olevaan Trabzoniin. Sieltä sisämaanlennolla Istanbuliin, mistä Helsinkiin ja saman tien Liettuaan. Kun astun Trabzonin koneeseen ja kävelen turkkilaisten kanssa pitkin lentokoneen käytävää kohti omaa paikkaani, täyttää mieleni omituinen tuntemus, kummallinen tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Ihan kun olisin taas kotona. Lentokoneessa. Kuulostaa ja tuntuu huolestuttavalta. Olenkohan matkustanut jo liikaa.