Batumin elokuvafestivaalin kotisivut
KIRJAMESSUILTA SODASTA TOIPUVAAN GEORGIAAN
Helsingin kirjamessuilla Ruhnama-kirja ja Anti-Ruhnama
Saimme Pyhän kirjan varjo –kirjamme painosta, ja pari päivää kuluikin kirjamessuilla kirjaa markkinoidessa sekä kirjan julkaisujuhlien pyörteissä. Kömmin julkkarijuhlista kotiin aamu neljän kieppeillä ja kone Georgiaan (tai siis Riikaan, Istanbuliin ja sieltä Georgian Batumiin) oli lähdössä aamu kuuden jälkeen. Hieman heikossa hapessa sain pakattua viimeiset tavarat laukkuuni eli Ruhnama-kirjan ja nipun vanhoja lukemattomia Hesareita. Ja ei kun taas matkaan.
Liken Nora Varjama sekä Kevin ja Arto kirjan julkaisujuhlassa
Uuvuttavia lentoja laskuhumalaiselle, mutta onneksi olo kohentuu ”lento lennolta”. Puolalaiset ja iranilaiset tuntuvat seuraavan minua joka festivaalille. Täällä Batumissa on myös laaja Kieslowskin ympärille rakennettu Puola-retrospektiivi (kuten Teheranissa) ja pienempi iranilaisten elokuvien katselmus. Paikalla on iso puolalaisryhmä sekä muutamia henkilöitä Iranista. Jotkut puolalaisvieraista tapasin jo Teheranissa. Joskus elokuvantekijöiden maailma on pieni. Ensimmäinen ilta jatkuukin monien koukeroiden kautta puolalais-aktiivien kanssa paikallisessa diskossa, ”Hollywoodissa”. Meno on kuin valloitetulla sotatantereella. Savukone tupsauttelee hetkittäin ja hikisesti savua ilmaan samalla kun puolalaiset yrittävät urheasti nostaa vaisun ympäristön tunnelmaa.
Puolalaiset elokuvat olivat vahvasti esillä festivaalilla
Batumi on Georgian suurin satamakaupunki Mustanmeren äärellä. Sodasta ei juuri näy jälkiä. Täälläpäin venäläiset pommittivat joitakin sotilaskohteita, mutta siviiliuhreilta vältyttiin. Sodasta toki puhutaan, ja se siirsi myös festivaalia yli kuukaudella. Hienoa, että se kuitenkin lopulta järjestetään. Myös toinen Georgian elokuvafestivaaleista Tbilisissä leijuu epävarmuuden tilassa. Festivaalin piti olla joulukuussa, mutta se on päätetty siirtää ensi vuoden alkuun ja on mahdollista että se jopa perutaan kokonaan.
Batumin patsas- ja kaupunkikulttuuria
Festarilla on retrospektiivien ja erikoisnäytösten ohella myös kilpasarjat niin fiktio- kuin dokumenttielokuville. Chicagon dokumenttielokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija Christopher Kamyszev on laatinut festarin dokkariohjelmiston. Olemme mukana laadukkaassa sarjassa yhdeksän dokumenttielokuvan joukossa. Mukana ovat mm. paljon kiertävät Up the Yangtse (Yung Chang, Kanada), The Champagne Spy (Nadav Schirman, Israel), Revue (Sergei Loznitsa, Venäjä) ja Echoes of Home (Stefan Schwietert, Saksa-Sveitsi). Georgialaisen, mutta nykyisin Ranskassa asuvan ja maailmalla menestyneen Nino Kirtadzen elokuva Durakovo: Village of Fools on sarjassa myös mukana.
Elokuvantekijävieraita ei ole puolalaisten eikä iranilaisten lisäksi montaakaan. Miksiköhän minut tänne haluttiin ja kustannettiin, mietin… Otan sen tietysti kohteliaisuutena ja kunniana. Järjestäjät pitävätkin hyvää huolta: kuljetukset toimivat ja ruokaa riittää. Tosin joka päivä lounasta ja illallista syödään saman kaavan ja menun mukaan: juustoja, leipää, vehnäleipää, juustoleipää, tomaattia, kurkkua ja saslikkia. Ihan hyvää alkuun, mutta parin päivän jälkeen tulee jo korvista ulos.
Illallispöytä
Järjestelyt ovat laatuleffoista ja hyvästä hengestä huolimatta ajoittain kotikutoiset. Leffojen esitykset on myöhässä ja projektorien käyttäjät omaavat vanhan neukkulaisen työmoraalin eli eivät ole ihan tapahtumien kanssa ajan tasalla. Pyhän kirjan varjosta on saatu 35 mm:n filmikopio paikalle. Se on hyvä, mutta se tietää taas enemmän riskejä, että esitys menee pieleen. Jälleen kerran juoksen salin-konehuoneen-salin välillä elokuvan aikana ja koitan saada äänentasoa ylemmäksi ja kuvaformaattia oikeaksi. Kaiken lisäksi elokuva aloitetaan vasta ensimmäisen minuutin kohdalta ja lopetetaan liian aikaisin. Mietin miltäköhän leffamme 35 mm:n esitykset näyttävät maailmalla, kun en ole mukana. Vaikka filmi on filmi niin DVD:llä alkaa olla puolensa. Ainakin se sopii amatöörien käyttöön paremmin.
Festivaalin pääteatteri Batumissa
Suuntaan festivaalin päätöspäivänä aamuyöstä omituista reittiä kohti Liettuaa. Koska kyseisenä päivänä ei ole lentoja Istanbuliin, ajan taksilla kolme tuntia Turkin puolella olevaan Trabzoniin. Sieltä sisämaanlennolla Istanbuliin, mistä Helsinkiin ja saman tien Liettuaan. Kun astun Trabzonin koneeseen ja kävelen turkkilaisten kanssa pitkin lentokoneen käytävää kohti omaa paikkaani, täyttää mieleni omituinen tuntemus, kummallinen tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Ihan kun olisin taas kotona. Lentokoneessa. Kuulostaa ja tuntuu huolestuttavalta. Olenkohan matkustanut jo liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti